Lähiöiden sankarit

Pohkeisiin sattuu. Ja nyt ei ole kyseessä Rambon kanssa harjoitetusta kumipallon lätkimisestä - kutsutaan myös squashiksi - vaan ankarasta vaalilappuseten luukuttamisesta. Kaupungin ns. "alemmalle yleisölle" (Seppo Heikinheimo) kuuluvat alueet tulevat tutuiksi, kun ravaa portaita ylösalasympäri.

Alempi yleisö, siis opiskelijat, työttömät ja syrjäytyneet turhakkeet, on emansipatorisen politiikkamme ytimessä. Ainakin yleisöä lähestyttäessä. Ilmastojengi ja luonto-osaston sienestäjät äänestävät joka tapauksessa vihreitä.

Opiskelijoille pitäisi saada lisää fyrkkaa elämiseen, muille fyrkan lisäksi elämä. Tuon takana piilee myös se suuri ongelma, jonka ratkaisemiseen vaalien alla on niin vähän keinoja. Yksi keino voisi olla ehdokkaiden selkeämpi profiloituminen. Vihreitähän voisi äänestää ihan äly- tai tunneperäisesti kuka tahansa Risto E.J. Penttilästä Kurkimäen ostarin Raneen, mutta on vaikea puhutella kaikkia yhtäaikaa yhden kuukauden aikana. Aktiiveille on päivänselvää, kuka listasta on se "demariäänien napsija" tai "nuorten suosikki", mutta peruspera ja -raija menee koppiin mutupohjalta. Siis, jos menee ollenkaan.

Miten juuri vihreät voisivat herätellä "nukkuvien puoluetta"? Kannattaako se? Haluaako kivasti pikkuporvarillinen kaupunkisivistyneistöehdokaskavalkaadi samaan laariin protestiääniä - onko toisten ääni arvokkaampi kuin toisten? Herätellä voi, mutta sen pitäisi tapahtua jo kunnallisvaalien yhteydessä. Kaupunginosa- ja korttelitasolle menevät ehdotukset ovat yksi tapa aktivoida asuinalueiden kautta ihmisiä mukaan. Tämä tosin onnistuu vain silloin, jos ajatukset ovat tarpeeksi vallitsevaa olotilaa haastavia - ei riitä, että betonikolossin juureen mennään selittämään, että tämä näyttää paskalta ja pihalle tarvitaan peruskorjauspaketin yhteydessä lisää puita. Siihen pystyy demarikin.

Ehdokkaiden selkeä profiloituminen omalle asuinalueelleen, jopa avoimen härski kotiinpäinveto kotikontunsa puolesta, tekisi yleisesti enemmän hyvää kuin vahinkoa. Virkamiestyönä kontrolloitu kokonaispaketti-Helsinki on helsinkiläiselle oikeasti aika karsea luomus ja kaukana mistään "urbaanista" tai "toimivasta". En tiedä, miten muualta tulevat sen kokevat. Gösta Sundqvistilla oli jotenkin mua koskettava lähestymistapansa Helsinkiin ja hetkellisen kauneuden harhaan. Se on myös tosiasiallisesti todella kaukana Helsingin Vihreiden ehdokkaiden yleiskirjosta tai taustasta. Perusperan ääni jää saamatta, Ryppy-Raija ei lähde pikkuflänässä koppiin äänestämään.

Olen hiukan tuuminut kaupunkipolitiikan yhteyttä perustuloon. Onko Helsinki yksi demarifetissi, jossa kaikki - nukkumalähiöt, sosiaali- viinapolitiikka, työ - on saman yhtenäisajattelun eri heijastumaa, jonka juuret ovat jossain 50-luvun lopulla? Onko byrokratiaa riisuvassa perustulossa itsessään sellainen voima, että sen toteutuessa Suomessa siirrytään lopullisesti pois hyvinvointi-Suomen ensimmäisestä versiosta, mentaalisestikin? Voisiko tänne jäädä asumaankin isona?

Jos demarit häviävät nyt kaksi kertaa putkeen eduskuntavaaleissa ja keskusta jatkaa ikuisena selvityjänä, niin jotain myönteistä voi perustulonkin suhteen tapahtua. Uskon tähän toteutusmalliin enemmän kuin demareiden sisäiseen renessanssiin ja Kalevi-Sorsa-Säätiön mielenmuutokseen.

Lopuksi: tukotimme kaikkien rauhanpuolustajien ystävän vaalimainoksia Vallilaan. HAKA:n talon summereita paineli meidän kanssa suunnilleen saman ikäinen Irakin kurdi, syli täynnä pizzamainoksia. Emme ehtineet edes esittäytyä toisillemme, kaveri katsoi kädessäni olevaa flaikkupinoa ja sanoi noin seuraavasti:
"Sinä olla Suomesta? Paljon maksa sinulle? Minä saa 40 € kun jakaa 1000 kappaletta - sinä saa varmasti 100 euro." Selitin toiminnan olevan poliittista luonteeltaan ja olevani ilmaiseksi töissä. Perusfaktat olivat kuitenkin kunnossa. Ansaitsin tätäkin tekstiä kirjoittaessani n. 15 € ja lähden ALKOn viinihyllyn kautta himaan turruttamaan pahaa mieltä laatuviinillä N-Y-T.