"Julkaise teksti."
Pitkästä aikaa.

Nykyään facebook on se juttu. Meillä oli kotona diili - se joka saa ensimmäisenä yli 300 frendiä, lähtee pois feissarista. Tähän on tultu. Tosin juuri nyt pitäisi olla väsäämässä kaiken maailman kannatusryhmiä ja sellaisia. Ei jaksaisi. Mä alan olla kyllästynyt Web2.0-maailmaan.

Valitut palat:

palaan tännekin.

Huhtikuun alussa tullut elämänmuutos tulikin tuplana. Kahden työn tekeminen verottaa yllättävän paljon - samanaikaisesti tulisi tietää niin hirvittävästi 1700-luvusta ja Itä-Karjalan sotilashallinnosta vuosina 1941-1944. Lievää diskrepanssia.

Seikkailut Karjalassa eivät välttämättä ole enempää tai vähempää mielenkiintoisia kuin esim. valistuksen ensyklopedistit ja markiisi de Concordét, mutta lähdemateriaaliin tutustuminen tekee työstä mukavempaa. Otan valikoituja lainauksia ja tarjoan ns. toisen, hallinnollisen näkökulman suomaisuuteemme.

Itä-Karjalan sotilashallintokomentajalle

Suoritettuani saamani käskyn mukaisesti (...) 7.9.-15.10.1942 välisenä aikana antropologisia tutkimuksia Äänisniemellä asuvan paikallisen väestön (sunkulaisten*) keskuudessa, k.o. väestön rotuainesten selvittämiseksi, pyydän tutkimustemme tuloksena esittää seuraavaa:

(...) Varsinaisten mittausten ja valokuvausten lisäksi otimme myös verinäytteitä 428 henkilöstä. Verinäytteet on tutkittu Äänisniemen bakt. laboratoriossa (...) Väestö suhtautui tutkimuksiimme erittäin myötämielisesti, eikä työmme siinä suhteessa kohdannut mitään vaikeuksia.

Tärkeimpin rotuominaisuuksiin nähden on tultu seuraaviin tuloksiin:

(...)
Miehillä Naisilla
Morfologinen naamaverranne 88,0 85,1

Vaaleatukkaisia 28,8% 44,0%

(...) Tutkittavan väestön rotuaineksia selviteltäessä tulemme siis siihen tulokseen, että se käsittää pääasiassa samoja rotuaineksia kuin Kanta-Suomenkin väestö. Subjektiivisesti arvostelle tutkittu väestö teki tutun vaikutuksen. Joukossa oli kyllä vieraita aineksia, mutta niinkuin saatoimme todeta ne eivät kuuluneet paikalliseen väestöön, vaan ne oli muualta sinne siirretty. (...) Kun on ilmeistä, että tutkitun västön liittäminen kansalliseen väestöömme ei toisi kansaamme vieraita rotuaineksia ja kun k.o. väestö myös sekä ruuminrakenteeltaan että, mikäli saamme todeta, myös henkisiltä ominaisuuksiltaan teki edullisen vaikutuksen, pitäisin mainitun väestön liittämistä Suur-Suomen väestöön erittäin luonnollisena ja oikeaan osuneena toimenpiteenä. Myöskään veritutkimukset eivät ole tuoneet esiin mitään, mikä vastustaisi tuota toimenpidettä.

Helsingissä 21.p:nä marraskuuta 1942
Niilo Pesonen
lääkintämajuri
anatomian professori
Helsingin Yliopiston Anatomian laitos

* Sunku = piiri Äänisniemellä

Miksei Koskela ole vihreä? Syödäänkö Sörkassa luomua?

Armoitettuna ja palkittuna työn sankarina voin nyt paljastaa, että n. 15 000:n flaikun jakaminen helsinkiläisten postilaatikkoihin vaati joskus kekseliäisyyttä. Vaikka demokratia tulee osaan kodeista vain kerran neljässä vuodessa, sitä ei saisi estellä BEWATOR-laitteilla ja koodeilla, puhumattakaan summereista ja ABLOY-lukituksesta.

Kaikki esteet ylitettiin, militantiksi haukuttiin. Otan sen kohteliaisuutena, 5159 ääntä työnantajalle ja työnantajan kuukausipalkka on kai samoilla luvuilla - rock, rauha ja tuulivoima kehissä myös seuraavat neljä vuotta. Onnittelen! Ystävälleni kansanedustajalle tohdin myös ehdottaa jo nyt oman vaalisäästötilin perustamista vuoden 2011 vaaleja varten. Minulla ja ystävälläni Wikillä on näet teorioita vaalien todellisesta luonteesta Helsingissä.

Mikä on esimerkiksi Jukka Relanderin ja Outi Alanko-Kahiluodon välisen n. 100 äänen erottaja vuoden 2007 vaaleissa? No, sehän on tietenkin Abribus. Abrilla on psykologinen vaikutus äänestäjään, joka haluaa ehdokkaansa menevän läpi. Abri on itsessään viesti ehdokkaalta äänestäjälle, et hei, mä oon aikuisten tosissaan ja haluun ja omaan potentiaalin läpimenoon. Ja äänestäjähän haluaa olla voittajan kelkassa. Niin kuin tukiryhmäläisetkin. Suurin osallistumisprosentti on luonnollisesti vaalien jälkeisissä kekkereissä, ja näin sen kuulukin olla.

Linkin takaa löytyy myös hintoja mainoksille. Ei tarvitse olla yliopisto-opiskelija tajutakseen, miksi vaalien suurimmat voittajat olivat JCDecaux ja Bob Helsinki oy. Voi Taivas, kerrotaan vihreissäkin huudahdetun, kun täysin mitäänsanomattomat bubujulisteet tulivat yleiseen levitykseen. Tässä myös vastaus kysymykseen, miksi eduskunnassa on vain kaksi alle 30-vuotiasta edustajaa. Eihän opiskelijalla ole rahaa moiseen mentaalipeliin. Hallintosihteeri Rusto K. sanoi "politiikan olevan kallis harrastus". En tohdi lähteä ehdokkaaksi ennen kuin palkkani alkaa kolmosella. Humanistille tämä ajatus on lähinnä vitsi. Ja samalla se siitä köyhien asialla olemisesta, ainakin useimpien ehdokkaiden osalta.

Vaalikäyttäytyminen näyttäisi kuitenkin tukevan mutuilujani ja metakelojani. Naura vapaasti alla olevalle, ja jokainen on taipuvainen näkemään luvuissa juuri mitä itse haluaa. Parissa pointissa on kuitenkin minussa mietittävää. Ensinnäkin pitää sanoa, että olen elämänkumppanini tavoin "JuhaSiltalalainen" nähdessäni pääoman ja -omattomuuden ristiriidan olevan keskeisessä asemassa Suomessa. Siltalalainen erotuksena Marxiin niin, että kyse on erityisesti (omistus)asumisesta ja sen merkityksestä suomalaisessa kansankapitalismissa. Asuminen ja sen muodot ovat myös alttiina muutokselle. Vanhempieni sukupolvi tuli tänne kaupunkiin, minä haluan asua kaupungissa.

Katsotaanpas takaumaruutuun.

Minusta on hämmästyttävää, kuinka ns. ylhäältä ohjattu kaupungin asutuspolitiikka erilaisissa historiallisissa muodoissaan on nähtävissä vaalien tuloksessa Helsingissä. Nukkumalähiöt ja suomalaisen kaupungistuvan sosiaalidemokratian 1960-luvun "helmet", sosiaaliselta kerrostumaltaan varsin yksipuoliset Itä-Helsingin matalat tylsyydet pyörivät poliittisella akselilla seuraavasti: SDP-Perussuomalaiset-Nukkumatti.

Koskela, Merihaka ja Itä-Pasila edustavat 1970-lukua, ns. Kalevi Sorsan Suomea. Käytännössä tällä tarkoitan esteettis-sosiaalisesti DDR:ää mukailevaa, passivoivaa hyvinvointivaltiota 1.0, jossa ihmiset ovat primääristi vallan objekteja ja samalla helvetin tyytyväisiä siitä. Näissä paikoissa asuville mummoille ja papoille pätkätyö on lyhytkasvuiselle ihmiselle suunnattu tukityöllistymismuoto, "koska duunareiden on luonnollisesti pidettävä yhtä".

Suuressa solidaarisuuden puuskassani siirrän kollektiivisen blogitietoisuutemme 1980-luvulle. Ideaali muuttui harmaista betonikolosseista ja kannen päälle rakennetuista asfalttipihoista siihen, mitä tunnemme nyt esimerkiksi Pikku-Huopalahtena ja sen esi-isänä olevana Länsi-Pasilana. Omistus- ja vuokra-asumista, vuodesta 1990 eteenpäin myös pikkuisen erilaista väriä sekaan laitettuna. Puhun nyt ihmisistä, en Huopiksen karseista pastelliväreistä. Ne puolestaan assosioituvat valitettavan pahasti lamaan ja vuoteen 1993.

Joka tapauksessa ideana oli tehdä uusi ja uljas keskiverto-Helsinki. Kuinka ihqun suomalaista, katsokaapa vaikka täältä. Varsin hyvä saavutus medelvirtasilta, kun alueella äänestetyistä ehdokkaista 19 ensimmäistä ovat yllätypyllätys juurikin ne, jotka menivät Helsingistä eduskuntaan. Ja kuten tunnettua, poliisi vahvistaa säännön. Huomaatte tämän scrollaamalla listaa alaspäin. Kukaan ei pidä paskalakeista, paitsi ne itse.

Vihreät rulaavat 2007 alueella, joka ulottuu Siltasaaresta Alppilaan, Linjojen yli aina Viikkiin ja Käpylään sekä Vanhankaupunginlahden yli Herttoniemen rantaan. Metastaasina mainitaan vielä puolet Malminkartanosta. Tästä kehityksestä täytyy olla vain iloinen. Seuraavaksi pitäisi paaluttaa luomu&reilu-puolue Ogeliin ja Veräjänmäelle, sekä mahdollisesti Laajasalon porvarialueille. Siksi hymyilen maireasti ainakin viikon.

Vaalien jälkeinen tristesse onkin enemmän ystäväni Wikin harteilla (yritän lievittää taakkaa, kerro vain miten), minä sain töitä puoleksi vuodeksi. Ainakin siltä se näyttää, vielä pitäisi läpäistä Puolustusvoimien [sic] turvallisuusselvitys. Sattuman kauppaa tämäkin. Wikille iso käsi kaikesta, sinun pitäisi olla itse eduskunnassa jonain päivänä. Todellinen työn sankari tammenlehvillä ja platinakäädyillä.

Lähiöiden sankarit

Pohkeisiin sattuu. Ja nyt ei ole kyseessä Rambon kanssa harjoitetusta kumipallon lätkimisestä - kutsutaan myös squashiksi - vaan ankarasta vaalilappuseten luukuttamisesta. Kaupungin ns. "alemmalle yleisölle" (Seppo Heikinheimo) kuuluvat alueet tulevat tutuiksi, kun ravaa portaita ylösalasympäri.

Alempi yleisö, siis opiskelijat, työttömät ja syrjäytyneet turhakkeet, on emansipatorisen politiikkamme ytimessä. Ainakin yleisöä lähestyttäessä. Ilmastojengi ja luonto-osaston sienestäjät äänestävät joka tapauksessa vihreitä.

Opiskelijoille pitäisi saada lisää fyrkkaa elämiseen, muille fyrkan lisäksi elämä. Tuon takana piilee myös se suuri ongelma, jonka ratkaisemiseen vaalien alla on niin vähän keinoja. Yksi keino voisi olla ehdokkaiden selkeämpi profiloituminen. Vihreitähän voisi äänestää ihan äly- tai tunneperäisesti kuka tahansa Risto E.J. Penttilästä Kurkimäen ostarin Raneen, mutta on vaikea puhutella kaikkia yhtäaikaa yhden kuukauden aikana. Aktiiveille on päivänselvää, kuka listasta on se "demariäänien napsija" tai "nuorten suosikki", mutta peruspera ja -raija menee koppiin mutupohjalta. Siis, jos menee ollenkaan.

Miten juuri vihreät voisivat herätellä "nukkuvien puoluetta"? Kannattaako se? Haluaako kivasti pikkuporvarillinen kaupunkisivistyneistöehdokaskavalkaadi samaan laariin protestiääniä - onko toisten ääni arvokkaampi kuin toisten? Herätellä voi, mutta sen pitäisi tapahtua jo kunnallisvaalien yhteydessä. Kaupunginosa- ja korttelitasolle menevät ehdotukset ovat yksi tapa aktivoida asuinalueiden kautta ihmisiä mukaan. Tämä tosin onnistuu vain silloin, jos ajatukset ovat tarpeeksi vallitsevaa olotilaa haastavia - ei riitä, että betonikolossin juureen mennään selittämään, että tämä näyttää paskalta ja pihalle tarvitaan peruskorjauspaketin yhteydessä lisää puita. Siihen pystyy demarikin.

Ehdokkaiden selkeä profiloituminen omalle asuinalueelleen, jopa avoimen härski kotiinpäinveto kotikontunsa puolesta, tekisi yleisesti enemmän hyvää kuin vahinkoa. Virkamiestyönä kontrolloitu kokonaispaketti-Helsinki on helsinkiläiselle oikeasti aika karsea luomus ja kaukana mistään "urbaanista" tai "toimivasta". En tiedä, miten muualta tulevat sen kokevat. Gösta Sundqvistilla oli jotenkin mua koskettava lähestymistapansa Helsinkiin ja hetkellisen kauneuden harhaan. Se on myös tosiasiallisesti todella kaukana Helsingin Vihreiden ehdokkaiden yleiskirjosta tai taustasta. Perusperan ääni jää saamatta, Ryppy-Raija ei lähde pikkuflänässä koppiin äänestämään.

Olen hiukan tuuminut kaupunkipolitiikan yhteyttä perustuloon. Onko Helsinki yksi demarifetissi, jossa kaikki - nukkumalähiöt, sosiaali- viinapolitiikka, työ - on saman yhtenäisajattelun eri heijastumaa, jonka juuret ovat jossain 50-luvun lopulla? Onko byrokratiaa riisuvassa perustulossa itsessään sellainen voima, että sen toteutuessa Suomessa siirrytään lopullisesti pois hyvinvointi-Suomen ensimmäisestä versiosta, mentaalisestikin? Voisiko tänne jäädä asumaankin isona?

Jos demarit häviävät nyt kaksi kertaa putkeen eduskuntavaaleissa ja keskusta jatkaa ikuisena selvityjänä, niin jotain myönteistä voi perustulonkin suhteen tapahtua. Uskon tähän toteutusmalliin enemmän kuin demareiden sisäiseen renessanssiin ja Kalevi-Sorsa-Säätiön mielenmuutokseen.

Lopuksi: tukotimme kaikkien rauhanpuolustajien ystävän vaalimainoksia Vallilaan. HAKA:n talon summereita paineli meidän kanssa suunnilleen saman ikäinen Irakin kurdi, syli täynnä pizzamainoksia. Emme ehtineet edes esittäytyä toisillemme, kaveri katsoi kädessäni olevaa flaikkupinoa ja sanoi noin seuraavasti:
"Sinä olla Suomesta? Paljon maksa sinulle? Minä saa 40 € kun jakaa 1000 kappaletta - sinä saa varmasti 100 euro." Selitin toiminnan olevan poliittista luonteeltaan ja olevani ilmaiseksi töissä. Perusfaktat olivat kuitenkin kunnossa. Ansaitsin tätäkin tekstiä kirjoittaessani n. 15 € ja lähden ALKOn viinihyllyn kautta himaan turruttamaan pahaa mieltä laatuviinillä N-Y-T.

Filet de renne en filo - Sauce aux airelles rouges

Tuotahan ei ymmärrä juuri kukaan HYYn vuosijuhlien paikallaolijoista, mutta se ei olekaan se juttu. Ihme lafkasta on tosiaan kyse. Heti kun aloitin työt muualla, niin irtiotto ei tunnu mitenkään hankalalta - samaa toistelevat monet opiskelijapoliittiset toimijat, joiden taustaryhmillä on jotain annettavaa Kaivopiha-korttelin ulkopuolella. Esimerkiksi käy vaikka yliopisto, tuo paikka vain tuntuu sijaitsevan valovuoden päässä Uudelta ylioppilastalolta.

Olen nyt miettinyt pitkään, mitä porukkaa näihin kuvioihin ajautuu. Yritän typologisoida hiukan, lähinnä selvennykseksi itselleni:

• lande: muualta tänne opiskelemaan tullut. Valtava sosialisoitumisen tarve, kanavoituu osakuntiin ja ainejärjestöihin
  
• spede: täälläpäin pitkään asunut, mutta jostain syystä kavereita on aiemmin ollut vähän
  
• ressukka: kaikille ensimmäisen 20 sek. aikana selviävin syin kavereiden puutteesta kärsivä, mutta puutetta asiapainotteisella toiminnalla korvaava
• ok-tyyppi: järjellinen ja mukava luonnollinen henkilö, joka kuitenkin edellämainittujen vaikutuksesta toimii useimmiten älyttömän epärehellisesti
• skarppi: (mun ja mun kavereiden lisäksi) ne, joiden kanssa voi käydä keskustelua eri asioiden sisällöstä ilman Camelopardalis- ja ½-hehtaarin-metsä-sähläystä

Don't feel like dancing with most of these abovementioned wankers. HyVin toiminta on onneksi ollut niin asiapitoista, kuivaa ja suurimmalle osalle ulkopuolisista mielenkiinnottomalta vaikuttavaa, että meille on ajautunut - halumattaankin - eliitiksi tulkittavissa oleva kuppikunta, jota aidot ylioppilaskunta-aktiivit voivat keppanapullon ääressä haukkua: "Ne puoluekirjasiat!".

Oma ja puoluekirjasikaystävieni kärsivällisyys loppui joskus alkusyksystä. On vaikea sanoa, mikä oli viimeinen niitti. Ehkä ylemmän konsernijohdon yleinen mauttomuus (ei noilla palkoilla mitään huippukamaa voi vaatiakaan, vai miten se meni) tai sitten se, että HYYn kuviossa mukana oleminen tarkoitti lähinnä yhden pikkuvelisyndroomasta kärsivän järjestön taistelua taloudellisen itse- ja muidenmääräämisvaltansa vakiinnuttamiseksi. Perspektiivini oli vuosi sitten vielä niin kapea, että en olisi uskaltanut tehdä sellaisia tulkintoja kuin tänä syksynä HYYn tilasta. Vanhemmilta voi kuitenkin oppia, kiitän pitkään HyVin toiminnassa mukana olleiden huomioita 1990- ja 2000-luvun HYY-politiikan suhdanteista.

Koulutusaspekti on kuitenkin tärkein, tästä kaikesta oppii mielettömän paljon. Ylioppilaskuntaan ei myöskään - onneksi - tarvitse sitoutua yhtään sen enempää kuin itse haluaa. Tällä hetkellä siihen sitoutuminen olisi HyViltäkin sulaa hulluutta, kun sen itsemääritelmä ja kova ydin tassuttelee soihdut kädessä kotini ohi ensi keskiviikkona. Voimme ehkä yrittää seurata sivusta, hiljaa ja vaivihkaa. Olo on kuin Muumipeikolla, joka katsoo merellä pauhaavaa myrskyä ja miettii, että loppuuko se koskaan. Näyttäen aivan järjettömän surulliselta.

Luulen silti Tove Janssonin tahtoneen Muumipeikon lookilla välitettävän jotain muuta kuin surua, Muumihan on loppupeleissä vain hirvittävän hämmästynyt maailmanmenosta Muumilaakson ulkopuolella. Ehkä HyVikin on tänään sellainen järjestö, että sillä on hyvin vähän kykyä ymmärtää meille käsittämättömältä näyttäviä asioita tai puheenparsia. Itse olen aivan ulalla, kun haluna on vaikkapa jakaa "Vuoden homonaama"-palkinto valiokuntagaalassa, kun siihen Setaan liittyminen kannatusjäsenenä on aivan mahdotonta. Tuossa voisi olla sellainen viimeinen naula arkkuun kiinnostukseni suhteen. Tästä edespäin edustajistoryhmän puhiksena tiiviimmin mukana, mutta toistaiseksi vain fyysisesti läsnä. Ajatuksille on niin vähän tilaa.

Haudankaivaja arkistossa

Tässä on taas ehtinyt tapahtua niin kauheasti kaikenlaista. Edellisen proosakehitelmän jälkeen HYY iski kätensä tarjolla olleeseen suklaamousseen SYL:n liittokokouksen yhteydessä. Erityisesti osakunnat nuolevat näppejään vielä pitkään, nam!

Aloitin työt Kansallisarkiston sotavangit-projektissa maanantaina. Tutkimussihteeri latasi kouraan kasan saksankielistä Kriegsgefangene-juridiikkaa ja erilaisia hallinnollis-organisatorisia kuvioita Wehrmachtin Stalag-järjestelyistä (vulnus bombardarium capitis). Tämän jälkeen haettiin Valpo I:n kirjediaariston asiakirjoja v:lta 1940 seitsemän mappia hyllyyn selattavaksi ja seulottavaksi. Varsin haastavaa puuhaa siis, näin kylmiltään ja ilman venyttelyä. Otan kaiken vastaan luottamuksen osoituksena - työni ohjaaja ja lähin esihenkilö käy kaksi kertaa päivässä katsomassa, jos vielä vaikka hengittäisin. Deadlinea ei tosin ole, ajattelun vapaus on suuri. Tosin on vaikea ymmärtää näin kahden päivän tutustumisella, mikä on uutta tietoa fiksumpieni käytettäväksi ja mikä ei. Ja kun 1940 loppuu, niin vuosia riittää neljä eteenpäin. Tarkoittanee enemmän kuin neljä arkistometriä - ouh!

Puhdas lähdefetisistinen empiria antaa kuitenkin tyydytystä kaltaiselleni perverssille. Ja mikä parasta, tässähän pääsee tutkimaan salapoliisin työllä sitä, mitä salapoliisit itse ovat tehneet!
Taas yksi lapsuuden unelma täytettynä, rasti ruutuun (x). Samalla tajusin poliittisen poliisin henkilömappeja selatessani, että monet ystävistäni ovat n. 99%:n varmuudella mapitettuina tälläkin hetkellä - yksi heistä soitti juuri, kysellen HYY-asioista. Poliisi suosii nyt vihreää, jos vielä 60 vuotta sitten punainen oli "the real thing". Supo:n arkistoissa on toki 25 vuoden salassapitovelvollisuus - henkilökohtaiset tiedot ovat toki elävien henkilöiden kohdalta ulkopuolisten saavuttamattomissa.

Joka tapauksessa vihreän toiminnan historiaa voisi tarkkailla paremman puutteessa Supon Koijärvi-mapeista. Hämmästyn, jos niitä ei ole. Pässejähän ne olivat, jos eivät tajunneet ovella kolkuttelevan ydinvoimakritiikin olevan valtion etujen vastaista ja järjestäytyneen rikollisuuden muotoja noudattelevaa... 1990-luvun alun Greenpeace-seurantaa saa vielä odottaa nähtäväksi, mutta aion olla ensimmäisenä paikalla, kun hetki lyö. Tutkimuskenttää vavisuttava ja valtionpalkinnot putsaava monografiani "kansalaisyhteiskunnan isästä" tulee siis ulos joskus 2020:n tienoilla. Ennakkotilauksia ja -maksuja otan luonnollisesti vastaan jo nyt. Vapise Kauko Nieminen!

Maalaispoikien miesfantasiat

on otsikoksi ironinen. Käytän sitä silti, kun ihmiset tuntuvat olevan niin persoja piilomerkityksille ja olen lukenut Klaus Theweleitini riittävän hyvin kiusatakseni tyhmempiäni.

Torstai-iltana klo 18:00 Vanhan Ylioppilastalon valkoiseen saliin oli kutsuttu kattava otos pääkaupunkimme yliopiston opiskelijapoliittisesta spektristä. HYYn vuotuiseen juhlajumalanpalvelukseen Herran sanaa olivat saapuneen kuulemaan niin uskovaiset ja jumalaa pelkäävät kuin epäileväisetkin. Maallisen papiston kirkkoviinin oli tosin korvannut Belgiasta tuotu Hampus-pilsneri ja alttaritaulun virkaa toimittivat lähinnä salin puolella orvosti roikkuneet kuvat Kaivopihan Luojasta (SAFA). Kenttärovasti toivotti tyypilliseen tapaansa kaikki tervetulleiksi asettuen itse pöydän taakse kappalaisen viereen, pikku apureiden seuratessa kiltisti sivussa. Kirkonpenkeille asettuivat niin mäkitupalaiset, kylähullut ja trubaduuri kuin kylän pienen tehtaan palavasilmäinen sorvaajakin. Tilanne muistutti kaikessa lämpimyydessään Helvetistä tulleen Coca-cola-pukin vastaanottoa tavaratalon joulukuusen alla: pidä turpasi kiinni ja istu polvelle, niin saat avata firman lahjoja tonttujen kanssa.

Itse toimitus oli nopea ja vastasi kulultaan preussilaista kenttäjumalanpalvelusta. Kenttärovasti jakoi taivaallisen ilmoituksen kirjallisena, pidempiä saarnoja oli turha odottaa. Protestanteille aikakin on rahaa ja kaikki tiesivät mistä oli kyse. Mistäkö? No, oli tapahtunut niinä päivinä, että kuormastossa mukana kulkeneet rengit ja piiat, alikorpraalit ja vuokrattavat naiset olivat olleet tavallista tuhmempia. Hyh-hyh ja soo-soo. Esimerkiksi piispan kengille oli kuulemma roiskutettu sadonkorjuujuhlassa rapaa, jota kukaan palkollisista ei ollut käynyt heti nuolemassa pois. Piiskaa oli kuulemma vilauteltu pitkin syksyä, mutta pikku pyllyä ei vain oltu paljastettu. Lasten annettiin kyllä ymmärtää, että antautuminen isälliseen taputteluun olisi voinut muuttaa tilannetta, mutta päät tuntuivat olevan umpiluuta ja suusta tulevan puutaheinää. Niin, ja täytyy nyt jeesuksenkristuksen totena mainita, että pyhien yhteyteen ei haluttu ketään aktiivisesti työväentalolla käyvää.

Pappisseminaariin päätettiin nimittäin ottaa tänä vuonna vain niitä, jotka osaavat virsikirjan jo valmiiksi ulkoa. Väärinlaulamisen riski väheni merkittävästi, vaikka kuoron ääniala kapenikin. Sinänsä on kyllä ihan jänskää, että ensi vuoden yhdeksästä baritonista neljä on naisia. Kukaan ei ole tosin selittänyt miten se on mahdollista, näin vain on. Luoja siunaa monomaanikkojaan - ihmeiden aika ei ole ohi. Halelu-Jáh! Preist Jahwe! Enkä mitenkään suostu uskomaan, etteikö HYY olisi lähempänä taivasta kuin DDR:aa.

Vanhalla soi Popeda. Kenttärovasti ja turpeahuulinen kappalainen huuhtelivat Hampuksen tuulensuojaan Pate Mustajärven tulkitessa "Delilahia".
- Tulkitsenko nyt niin, että me olemme voittaneet?
- Kyllä. Meidän hölmöt eivät ikinä tajua, että niitä vietiin kuin Ilomantsin ukon mätää kukkoa.

Samanaikaisesti altalouhitun Perunatorin toisella puolella sorvaaja kirota pärskäytti: "Nyt, perkele, porvarit tempun teki! Kyllä s'on niin'ttä punaisen viivan veän ensi kerralla."
"Vaikene", sihahti piikatyttö silminnähden hermostuneena tilanteesta. Ilta kylmeni, ihmisten askeleet kaikuivat talon seinästä ja Osuuskaupan palkituista valomainoksista. Jostain alakäytävän suunnalta kuului vain kylähullun nauru, joka sekottui välillä käsittämättömään mölinään: "Oppositioon, lal-lal-lal, äiti mä haluun maitoo - lalala-positioon..." He katsoivat toisiaan silmiin ja sitoivat huivit tiukemmin kaulaansa. He tiesivät, että aika oli tullut - aika tehdä historiaa. Murrosten vaihe. "Coole kids trägen Palituch", huikkasi joku pimeästä. "Joo, seurakuntavaaleissa tavataan!"


Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit toimitetaan seurakunnissa 12. ja 13. marraskuuta 2006. Käytä sydäntä, se tekee hyvää.