Historiapolitiikan kehitysmaa

Viimeinen sotaveteraani kuoli tänä aamuna. Tai näin se on ainakin ymmärrettävä. Niin moni kollegoistani - yhteiskunnallisen hahmotusspektrin eri värisävyt edustettuina - on tolkuttanut Suomen sotahistorian olevan akateemisessa mielessä "kirjoittamaton", s.o. keskeiset kirjat ovat lähinnä evp-everstien OTO-työnä tehtyjä kansallisen itsetunnon ja -hahmotuskyvyn osasia, palasia sankaritarustossa. Samat kollegat eivät ole kuitenkaan tarkkanäköisyydestään huolimatta päässeet siihen vaiheeseen, että käyttäisivät mainiota maailmansotatuntemustaan (ylivoimaisesti parhaat museokäynnit olen tehnyt Kronoksen kundien kanssa) täydentääkseen tutkimusaukkoa. Perustelukin on univormun tapaan yhteneväinen: "täytyyhän nyt odottaa siihen asti, kunnes sotaveteraanien sukupolvi pääsee kunnialla hautaan".

Omat isoisäni ovat kasvaneet koiranputkea jo parikymmentä vuotta. Toinen sai Uhtualla 1942 konepistoolin sarjan vasempaan olkavarteensa ja makasi potilastietojen mukaan joukkosidontapaikalla viisi päivää haavakuumeessa. Ajan lääketiede ei tuntenut ydinnauloja, vaan käsi kipsattiin aikavälillä 03/42-06/44 seitsemäntoista kertaa (sic), väärin luutunut käsi murrettiin aina uudelleen. Samalla taisi murtua myös koko mies, niin häiriintyneeltä loppuelämä vaikuttaa jälkipolven sitä tulkitessa. Pitäisi melkein kirjoittaa kirja kaverista. Äidin isä ei rintamasta juurikaan perustanut, sai onneksi vartioida Presidentinlinnaa Huhtiniemen sijaan. Hänen veljensä ei ensimmäisinä vuosina (kolmen) sodan jälkeen juuri puhunut - eikä vieläkään hirveästi, mutta kondis on hyvä 85-vuotiaaksi. Ehkä en päässyt tarpeeksi osalliseksi papan polvella kerrotuista jutuista, en tiedä, mutta nyt olen jo entinen reserviläinen.

Huhtiniemestä löytyi siis tänään aamulla 11 vainajan joukkohauta. Tätä olen odottanut, - big up ojankaivajat, tänään me olemme teidän aputieteilijöitänne. Otaksuttavasti kyse ei ole mistään viikinkien historian alkuhämärässä uhraamista savolaispojista, vaan jatkosodan vuoden 1944 kaaoksessa suomalaisen kenttäoikeuden (tai siis -oikeudettomuuden) teloittamista suomalaisista miehistä, jotka syystä tai toisesta eivät halunneet enää ottaa osaa taisteluihin. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö tästä olisi tiedetty. Niin paikkakunnalla kuin Helsingissäkin. Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö sotaveteraaneja enää kunnioitettaisi Suomessa. Uskoisin meiltä löytyvän omat Yasukuni-palatsimme, varsinkin mielen arkkitehtuurissa.

Kulttuurirahasto näyttää kuitenkin olleen pidäkkeistä riittävän vapaa ja valistunut taho kansakunnan paskatunkion kääntämiseen, ja jos ei nyt aivan talikolla, niin sofistikoituneen arkeologin pensselein ja sudein. Kaikki eivät näet sulata neotradionalistisella 90-luvulla nostatettuja sotafetisismejä ja ehrnrooth-kultteja, joiden sama perusargumentti toistuu joka paikassa: 68-sukupolvi ei muka kunnioittanut isiensä tekoja. Samaa puppua kuin "toiset vaaran vuodet", marginaalilla yritään selittää yleistä. Kyse on enemmänkin eläköityvien miesten vaihdevuosista. Mitään suurta laivan keikuntaa tuo ei ole ikinä aiheuttanut, demarit ja AY-väen perusposse on kuitenkin aina ollut kunnon patriootteja täynnä.

Moni on esittänyt Huhtiniemen kaivausten yhteydessä närkästyksensä "vanhojen kaivelemisesta". Suomi-kuvan yhtenäisyyden vaalijoiden kunniaksi on sanottava, että nuoriso seuraa lampaan tavoin mukana. Intin käyminenhän on "joku perusoikeus", jonka yli 80% suomalaisista nuorista miehistä lunastaa. Liikunnalliset tasoryhmät ovat nyky-SA:ssa tärkeä varusmiesdemokratian muoto, isin pikku sohvaperunatkin saavat kantaa kortensa kekoon tulevaa Horneteilla saavutettavaa 45 minuutin ilmaherruutta varten. Silloin pitää olla särmänä ja sipsipussin tulee sujahtaa nopeasti piiloon.

Kulttuurirahasto (eikä suinkaan mikään Sitra) rahoittaa tapahtumien mosaiikin kokoamista, mutta voisiko joku vastuullinen eurooppalainen maa lohkaista edes 0,07% budjetistaan suomalaisten itseymmärrysprojektiin? Pitääkö asioista vaieta konsensuksen hyväksi? Mikä se konsensus oikein on? Kuka siitä hyötyy? Ensinnäkin murhatapaukset tulee selvittää oikeusvaltiolähtökohdasta käsin - die Mördern sind unter uns - ja samalla taas jälleen huomauttaa kaikille kyseisen kansallisvaltion sisällä asuville suomalaisuuden olevan käsitteenä, jos ei aivan turha, niin ainakin monimuotoinen ja alituisesti muuttuva. Ennen kaikkea se on tietoisesti luotu konsepti. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, absoluuttiset historiaan pohjautuvat Suomi-kiiltokuvat tulisi jättää kaikessa häilyväisyydessään perussuomalaisten ja kokkareiden äänestäjäkunnan päiväuniin.

Historiapoliittinen keskustelu on Pohjoismaissa aivan marginaalissa - kysyä voi vain miksi? Onko hyvinvointivaltioon syntyminen niin kiva juttu ja aukoton prosessi, ettei sitä kannata sotkea mihinkään muinaisuuksiin? Tuomo Martikaisen nuorison äänestyskäyttäytymistä koskeneen tutkimuksen - jota en tietenkään ole lukenut - pohjalta voisin mutuilla ikäpolveni edustajien ottavan kaksi toisistaan poikkeavaa suuntaa, joista kummatkin ovat täysin tietoisesti toteutettuja. Osa kaventaa tietoisesti näkemyshorisonttiaan ja viehättyy selkeistä , selittävistä tulkinnoista. Osa tavoittelee holistisempaa, maailmaa syleilevää katsomusta asiaan kuuluvine elämäntapailmiöineen. Tässä ei ole kai mitään uutta, sukupolviajatteluni on samalla jonkinlaista hämärää sitoutumista sykliseen historianäkemykseen. Minua ei myöskään huolestuta se, että tietoisen valinnan osapuolien oikeistopopulismiin(kin) kallellaan oleva puoli olisi jotenkin voitolla tässä tiedostavien titaanien (tai broilerien) taistossa - paskanvitut. Pystyisikö sinun mielestäsi joku KansY:lainen tuottamaan näin korkeatasoista tekstiä? No, sitähän minäkin.

Pelkäänkin aidosti pelin ratkaisijoiden olevankin niitä, jotka eivät jaksa kiinnostua tuon taivaallista yhtään mistään. Heitä on ilmeisen paljon - heistä yksikin riittää vastaamaan yhtätoista viherpiiperoa. Viime viikkoina on tuntunut yhä enemmän siltä, että äly ja vastuu ovat jonkinlaisia elämäntapavalintoja. Vasta tämän elämäntapaintiaanien paarialuokan piirissä alkaa jonkinlainen argumentointiin pohjautuva keskustelu. Voi, kun ei tarvitsi nähdä 1900-lukua uudestaan.