Miksei Koskela ole vihreä? Syödäänkö Sörkassa luomua?

Armoitettuna ja palkittuna työn sankarina voin nyt paljastaa, että n. 15 000:n flaikun jakaminen helsinkiläisten postilaatikkoihin vaati joskus kekseliäisyyttä. Vaikka demokratia tulee osaan kodeista vain kerran neljässä vuodessa, sitä ei saisi estellä BEWATOR-laitteilla ja koodeilla, puhumattakaan summereista ja ABLOY-lukituksesta.

Kaikki esteet ylitettiin, militantiksi haukuttiin. Otan sen kohteliaisuutena, 5159 ääntä työnantajalle ja työnantajan kuukausipalkka on kai samoilla luvuilla - rock, rauha ja tuulivoima kehissä myös seuraavat neljä vuotta. Onnittelen! Ystävälleni kansanedustajalle tohdin myös ehdottaa jo nyt oman vaalisäästötilin perustamista vuoden 2011 vaaleja varten. Minulla ja ystävälläni Wikillä on näet teorioita vaalien todellisesta luonteesta Helsingissä.

Mikä on esimerkiksi Jukka Relanderin ja Outi Alanko-Kahiluodon välisen n. 100 äänen erottaja vuoden 2007 vaaleissa? No, sehän on tietenkin Abribus. Abrilla on psykologinen vaikutus äänestäjään, joka haluaa ehdokkaansa menevän läpi. Abri on itsessään viesti ehdokkaalta äänestäjälle, et hei, mä oon aikuisten tosissaan ja haluun ja omaan potentiaalin läpimenoon. Ja äänestäjähän haluaa olla voittajan kelkassa. Niin kuin tukiryhmäläisetkin. Suurin osallistumisprosentti on luonnollisesti vaalien jälkeisissä kekkereissä, ja näin sen kuulukin olla.

Linkin takaa löytyy myös hintoja mainoksille. Ei tarvitse olla yliopisto-opiskelija tajutakseen, miksi vaalien suurimmat voittajat olivat JCDecaux ja Bob Helsinki oy. Voi Taivas, kerrotaan vihreissäkin huudahdetun, kun täysin mitäänsanomattomat bubujulisteet tulivat yleiseen levitykseen. Tässä myös vastaus kysymykseen, miksi eduskunnassa on vain kaksi alle 30-vuotiasta edustajaa. Eihän opiskelijalla ole rahaa moiseen mentaalipeliin. Hallintosihteeri Rusto K. sanoi "politiikan olevan kallis harrastus". En tohdi lähteä ehdokkaaksi ennen kuin palkkani alkaa kolmosella. Humanistille tämä ajatus on lähinnä vitsi. Ja samalla se siitä köyhien asialla olemisesta, ainakin useimpien ehdokkaiden osalta.

Vaalikäyttäytyminen näyttäisi kuitenkin tukevan mutuilujani ja metakelojani. Naura vapaasti alla olevalle, ja jokainen on taipuvainen näkemään luvuissa juuri mitä itse haluaa. Parissa pointissa on kuitenkin minussa mietittävää. Ensinnäkin pitää sanoa, että olen elämänkumppanini tavoin "JuhaSiltalalainen" nähdessäni pääoman ja -omattomuuden ristiriidan olevan keskeisessä asemassa Suomessa. Siltalalainen erotuksena Marxiin niin, että kyse on erityisesti (omistus)asumisesta ja sen merkityksestä suomalaisessa kansankapitalismissa. Asuminen ja sen muodot ovat myös alttiina muutokselle. Vanhempieni sukupolvi tuli tänne kaupunkiin, minä haluan asua kaupungissa.

Katsotaanpas takaumaruutuun.

Minusta on hämmästyttävää, kuinka ns. ylhäältä ohjattu kaupungin asutuspolitiikka erilaisissa historiallisissa muodoissaan on nähtävissä vaalien tuloksessa Helsingissä. Nukkumalähiöt ja suomalaisen kaupungistuvan sosiaalidemokratian 1960-luvun "helmet", sosiaaliselta kerrostumaltaan varsin yksipuoliset Itä-Helsingin matalat tylsyydet pyörivät poliittisella akselilla seuraavasti: SDP-Perussuomalaiset-Nukkumatti.

Koskela, Merihaka ja Itä-Pasila edustavat 1970-lukua, ns. Kalevi Sorsan Suomea. Käytännössä tällä tarkoitan esteettis-sosiaalisesti DDR:ää mukailevaa, passivoivaa hyvinvointivaltiota 1.0, jossa ihmiset ovat primääristi vallan objekteja ja samalla helvetin tyytyväisiä siitä. Näissä paikoissa asuville mummoille ja papoille pätkätyö on lyhytkasvuiselle ihmiselle suunnattu tukityöllistymismuoto, "koska duunareiden on luonnollisesti pidettävä yhtä".

Suuressa solidaarisuuden puuskassani siirrän kollektiivisen blogitietoisuutemme 1980-luvulle. Ideaali muuttui harmaista betonikolosseista ja kannen päälle rakennetuista asfalttipihoista siihen, mitä tunnemme nyt esimerkiksi Pikku-Huopalahtena ja sen esi-isänä olevana Länsi-Pasilana. Omistus- ja vuokra-asumista, vuodesta 1990 eteenpäin myös pikkuisen erilaista väriä sekaan laitettuna. Puhun nyt ihmisistä, en Huopiksen karseista pastelliväreistä. Ne puolestaan assosioituvat valitettavan pahasti lamaan ja vuoteen 1993.

Joka tapauksessa ideana oli tehdä uusi ja uljas keskiverto-Helsinki. Kuinka ihqun suomalaista, katsokaapa vaikka täältä. Varsin hyvä saavutus medelvirtasilta, kun alueella äänestetyistä ehdokkaista 19 ensimmäistä ovat yllätypyllätys juurikin ne, jotka menivät Helsingistä eduskuntaan. Ja kuten tunnettua, poliisi vahvistaa säännön. Huomaatte tämän scrollaamalla listaa alaspäin. Kukaan ei pidä paskalakeista, paitsi ne itse.

Vihreät rulaavat 2007 alueella, joka ulottuu Siltasaaresta Alppilaan, Linjojen yli aina Viikkiin ja Käpylään sekä Vanhankaupunginlahden yli Herttoniemen rantaan. Metastaasina mainitaan vielä puolet Malminkartanosta. Tästä kehityksestä täytyy olla vain iloinen. Seuraavaksi pitäisi paaluttaa luomu&reilu-puolue Ogeliin ja Veräjänmäelle, sekä mahdollisesti Laajasalon porvarialueille. Siksi hymyilen maireasti ainakin viikon.

Vaalien jälkeinen tristesse onkin enemmän ystäväni Wikin harteilla (yritän lievittää taakkaa, kerro vain miten), minä sain töitä puoleksi vuodeksi. Ainakin siltä se näyttää, vielä pitäisi läpäistä Puolustusvoimien [sic] turvallisuusselvitys. Sattuman kauppaa tämäkin. Wikille iso käsi kaikesta, sinun pitäisi olla itse eduskunnassa jonain päivänä. Todellinen työn sankari tammenlehvillä ja platinakäädyillä.

Lähiöiden sankarit

Pohkeisiin sattuu. Ja nyt ei ole kyseessä Rambon kanssa harjoitetusta kumipallon lätkimisestä - kutsutaan myös squashiksi - vaan ankarasta vaalilappuseten luukuttamisesta. Kaupungin ns. "alemmalle yleisölle" (Seppo Heikinheimo) kuuluvat alueet tulevat tutuiksi, kun ravaa portaita ylösalasympäri.

Alempi yleisö, siis opiskelijat, työttömät ja syrjäytyneet turhakkeet, on emansipatorisen politiikkamme ytimessä. Ainakin yleisöä lähestyttäessä. Ilmastojengi ja luonto-osaston sienestäjät äänestävät joka tapauksessa vihreitä.

Opiskelijoille pitäisi saada lisää fyrkkaa elämiseen, muille fyrkan lisäksi elämä. Tuon takana piilee myös se suuri ongelma, jonka ratkaisemiseen vaalien alla on niin vähän keinoja. Yksi keino voisi olla ehdokkaiden selkeämpi profiloituminen. Vihreitähän voisi äänestää ihan äly- tai tunneperäisesti kuka tahansa Risto E.J. Penttilästä Kurkimäen ostarin Raneen, mutta on vaikea puhutella kaikkia yhtäaikaa yhden kuukauden aikana. Aktiiveille on päivänselvää, kuka listasta on se "demariäänien napsija" tai "nuorten suosikki", mutta peruspera ja -raija menee koppiin mutupohjalta. Siis, jos menee ollenkaan.

Miten juuri vihreät voisivat herätellä "nukkuvien puoluetta"? Kannattaako se? Haluaako kivasti pikkuporvarillinen kaupunkisivistyneistöehdokaskavalkaadi samaan laariin protestiääniä - onko toisten ääni arvokkaampi kuin toisten? Herätellä voi, mutta sen pitäisi tapahtua jo kunnallisvaalien yhteydessä. Kaupunginosa- ja korttelitasolle menevät ehdotukset ovat yksi tapa aktivoida asuinalueiden kautta ihmisiä mukaan. Tämä tosin onnistuu vain silloin, jos ajatukset ovat tarpeeksi vallitsevaa olotilaa haastavia - ei riitä, että betonikolossin juureen mennään selittämään, että tämä näyttää paskalta ja pihalle tarvitaan peruskorjauspaketin yhteydessä lisää puita. Siihen pystyy demarikin.

Ehdokkaiden selkeä profiloituminen omalle asuinalueelleen, jopa avoimen härski kotiinpäinveto kotikontunsa puolesta, tekisi yleisesti enemmän hyvää kuin vahinkoa. Virkamiestyönä kontrolloitu kokonaispaketti-Helsinki on helsinkiläiselle oikeasti aika karsea luomus ja kaukana mistään "urbaanista" tai "toimivasta". En tiedä, miten muualta tulevat sen kokevat. Gösta Sundqvistilla oli jotenkin mua koskettava lähestymistapansa Helsinkiin ja hetkellisen kauneuden harhaan. Se on myös tosiasiallisesti todella kaukana Helsingin Vihreiden ehdokkaiden yleiskirjosta tai taustasta. Perusperan ääni jää saamatta, Ryppy-Raija ei lähde pikkuflänässä koppiin äänestämään.

Olen hiukan tuuminut kaupunkipolitiikan yhteyttä perustuloon. Onko Helsinki yksi demarifetissi, jossa kaikki - nukkumalähiöt, sosiaali- viinapolitiikka, työ - on saman yhtenäisajattelun eri heijastumaa, jonka juuret ovat jossain 50-luvun lopulla? Onko byrokratiaa riisuvassa perustulossa itsessään sellainen voima, että sen toteutuessa Suomessa siirrytään lopullisesti pois hyvinvointi-Suomen ensimmäisestä versiosta, mentaalisestikin? Voisiko tänne jäädä asumaankin isona?

Jos demarit häviävät nyt kaksi kertaa putkeen eduskuntavaaleissa ja keskusta jatkaa ikuisena selvityjänä, niin jotain myönteistä voi perustulonkin suhteen tapahtua. Uskon tähän toteutusmalliin enemmän kuin demareiden sisäiseen renessanssiin ja Kalevi-Sorsa-Säätiön mielenmuutokseen.

Lopuksi: tukotimme kaikkien rauhanpuolustajien ystävän vaalimainoksia Vallilaan. HAKA:n talon summereita paineli meidän kanssa suunnilleen saman ikäinen Irakin kurdi, syli täynnä pizzamainoksia. Emme ehtineet edes esittäytyä toisillemme, kaveri katsoi kädessäni olevaa flaikkupinoa ja sanoi noin seuraavasti:
"Sinä olla Suomesta? Paljon maksa sinulle? Minä saa 40 € kun jakaa 1000 kappaletta - sinä saa varmasti 100 euro." Selitin toiminnan olevan poliittista luonteeltaan ja olevani ilmaiseksi töissä. Perusfaktat olivat kuitenkin kunnossa. Ansaitsin tätäkin tekstiä kirjoittaessani n. 15 € ja lähden ALKOn viinihyllyn kautta himaan turruttamaan pahaa mieltä laatuviinillä N-Y-T.