Skattebüro

2007-12-03T06:34:00.000-08:00

"Julkaise teksti."
Pitkästä aikaa.

Nykyään facebook on se juttu. Meillä oli kotona diili - se joka saa ensimmäisenä yli 300 frendiä, lähtee pois feissarista. Tähän on tultu. Tosin juuri nyt pitäisi olla väsäämässä kaiken maailman kannatusryhmiä ja sellaisia. Ei jaksaisi. Mä alan olla kyllästynyt Web2.0-maailmaan.

2007-05-17T03:29:00.000-07:00

Valitut palat:

palaan tännekin.

Huhtikuun alussa tullut elämänmuutos tulikin tuplana. Kahden työn tekeminen verottaa yllättävän paljon - samanaikaisesti tulisi tietää niin hirvittävästi 1700-luvusta ja Itä-Karjalan sotilashallinnosta vuosina 1941-1944. Lievää diskrepanssia.

Seikkailut Karjalassa eivät välttämättä ole enempää tai vähempää mielenkiintoisia kuin esim. valistuksen ensyklopedistit ja markiisi de Concordét, mutta lähdemateriaaliin tutustuminen tekee työstä mukavempaa. Otan valikoituja lainauksia ja tarjoan ns. toisen, hallinnollisen näkökulman suomaisuuteemme.

Itä-Karjalan sotilashallintokomentajalle

Suoritettuani saamani käskyn mukaisesti (...) 7.9.-15.10.1942 välisenä aikana antropologisia tutkimuksia Äänisniemellä asuvan paikallisen väestön (sunkulaisten*) keskuudessa, k.o. väestön rotuainesten selvittämiseksi, pyydän tutkimustemme tuloksena esittää seuraavaa:

(...) Varsinaisten mittausten ja valokuvausten lisäksi otimme myös verinäytteitä 428 henkilöstä. Verinäytteet on tutkittu Äänisniemen bakt. laboratoriossa (...) Väestö suhtautui tutkimuksiimme erittäin myötämielisesti, eikä työmme siinä suhteessa kohdannut mitään vaikeuksia.

Tärkeimpin rotuominaisuuksiin nähden on tultu seuraaviin tuloksiin:

(...)
Miehillä Naisilla
Morfologinen naamaverranne 88,0 85,1

Vaaleatukkaisia 28,8% 44,0%

(...) Tutkittavan väestön rotuaineksia selviteltäessä tulemme siis siihen tulokseen, että se käsittää pääasiassa samoja rotuaineksia kuin Kanta-Suomenkin väestö. Subjektiivisesti arvostelle tutkittu väestö teki tutun vaikutuksen. Joukossa oli kyllä vieraita aineksia, mutta niinkuin saatoimme todeta ne eivät kuuluneet paikalliseen väestöön, vaan ne oli muualta sinne siirretty. (...) Kun on ilmeistä, että tutkitun västön liittäminen kansalliseen väestöömme ei toisi kansaamme vieraita rotuaineksia ja kun k.o. väestö myös sekä ruuminrakenteeltaan että, mikäli saamme todeta, myös henkisiltä ominaisuuksiltaan teki edullisen vaikutuksen, pitäisin mainitun väestön liittämistä Suur-Suomen väestöön erittäin luonnollisena ja oikeaan osuneena toimenpiteenä. Myöskään veritutkimukset eivät ole tuoneet esiin mitään, mikä vastustaisi tuota toimenpidettä.

Helsingissä 21.p:nä marraskuuta 1942
Niilo Pesonen
lääkintämajuri
anatomian professori
Helsingin Yliopiston Anatomian laitos

* Sunku = piiri Äänisniemellä

2007-03-21T08:39:00.000-07:00

Miksei Koskela ole vihreä? Syödäänkö Sörkassa luomua?

Armoitettuna ja palkittuna työn sankarina voin nyt paljastaa, että n. 15 000:n flaikun jakaminen helsinkiläisten postilaatikkoihin vaati joskus kekseliäisyyttä. Vaikka demokratia tulee osaan kodeista vain kerran neljässä vuodessa, sitä ei saisi estellä BEWATOR-laitteilla ja koodeilla, puhumattakaan summereista ja ABLOY-lukituksesta.

Kaikki esteet ylitettiin, militantiksi haukuttiin. Otan sen kohteliaisuutena, 5159 ääntä työnantajalle ja työnantajan kuukausipalkka on kai samoilla luvuilla - rock, rauha ja tuulivoima kehissä myös seuraavat neljä vuotta. Onnittelen! Ystävälleni kansanedustajalle tohdin myös ehdottaa jo nyt oman vaalisäästötilin perustamista vuoden 2011 vaaleja varten. Minulla ja ystävälläni Wikillä on näet teorioita vaalien todellisesta luonteesta Helsingissä.

Mikä on esimerkiksi Jukka Relanderin ja Outi Alanko-Kahiluodon välisen n. 100 äänen erottaja vuoden 2007 vaaleissa? No, sehän on tietenkin Abribus. Abrilla on psykologinen vaikutus äänestäjään, joka haluaa ehdokkaansa menevän läpi. Abri on itsessään viesti ehdokkaalta äänestäjälle, et hei, mä oon aikuisten tosissaan ja haluun ja omaan potentiaalin läpimenoon. Ja äänestäjähän haluaa olla voittajan kelkassa. Niin kuin tukiryhmäläisetkin. Suurin osallistumisprosentti on luonnollisesti vaalien jälkeisissä kekkereissä, ja näin sen kuulukin olla.

Linkin takaa löytyy myös hintoja mainoksille. Ei tarvitse olla yliopisto-opiskelija tajutakseen, miksi vaalien suurimmat voittajat olivat JCDecaux ja Bob Helsinki oy. Voi Taivas, kerrotaan vihreissäkin huudahdetun, kun täysin mitäänsanomattomat bubujulisteet tulivat yleiseen levitykseen. Tässä myös vastaus kysymykseen, miksi eduskunnassa on vain kaksi alle 30-vuotiasta edustajaa. Eihän opiskelijalla ole rahaa moiseen mentaalipeliin. Hallintosihteeri Rusto K. sanoi "politiikan olevan kallis harrastus". En tohdi lähteä ehdokkaaksi ennen kuin palkkani alkaa kolmosella. Humanistille tämä ajatus on lähinnä vitsi. Ja samalla se siitä köyhien asialla olemisesta, ainakin useimpien ehdokkaiden osalta.

Vaalikäyttäytyminen näyttäisi kuitenkin tukevan mutuilujani ja metakelojani. Naura vapaasti alla olevalle, ja jokainen on taipuvainen näkemään luvuissa juuri mitä itse haluaa. Parissa pointissa on kuitenkin minussa mietittävää. Ensinnäkin pitää sanoa, että olen elämänkumppanini tavoin "JuhaSiltalalainen" nähdessäni pääoman ja -omattomuuden ristiriidan olevan keskeisessä asemassa Suomessa. Siltalalainen erotuksena Marxiin niin, että kyse on erityisesti (omistus)asumisesta ja sen merkityksestä suomalaisessa kansankapitalismissa. Asuminen ja sen muodot ovat myös alttiina muutokselle. Vanhempieni sukupolvi tuli tänne kaupunkiin, minä haluan asua kaupungissa.

Katsotaanpas takaumaruutuun.

Minusta on hämmästyttävää, kuinka ns. ylhäältä ohjattu kaupungin asutuspolitiikka erilaisissa historiallisissa muodoissaan on nähtävissä vaalien tuloksessa Helsingissä. Nukkumalähiöt ja suomalaisen kaupungistuvan sosiaalidemokratian 1960-luvun "helmet", sosiaaliselta kerrostumaltaan varsin yksipuoliset Itä-Helsingin matalat tylsyydet pyörivät poliittisella akselilla seuraavasti: SDP-Perussuomalaiset-Nukkumatti.

Koskela, Merihaka ja Itä-Pasila edustavat 1970-lukua, ns. Kalevi Sorsan Suomea. Käytännössä tällä tarkoitan esteettis-sosiaalisesti DDR:ää mukailevaa, passivoivaa hyvinvointivaltiota 1.0, jossa ihmiset ovat primääristi vallan objekteja ja samalla helvetin tyytyväisiä siitä. Näissä paikoissa asuville mummoille ja papoille pätkätyö on lyhytkasvuiselle ihmiselle suunnattu tukityöllistymismuoto, "koska duunareiden on luonnollisesti pidettävä yhtä".

Suuressa solidaarisuuden puuskassani siirrän kollektiivisen blogitietoisuutemme 1980-luvulle. Ideaali muuttui harmaista betonikolosseista ja kannen päälle rakennetuista asfalttipihoista siihen, mitä tunnemme nyt esimerkiksi Pikku-Huopalahtena ja sen esi-isänä olevana Länsi-Pasilana. Omistus- ja vuokra-asumista, vuodesta 1990 eteenpäin myös pikkuisen erilaista väriä sekaan laitettuna. Puhun nyt ihmisistä, en Huopiksen karseista pastelliväreistä. Ne puolestaan assosioituvat valitettavan pahasti lamaan ja vuoteen 1993.

Joka tapauksessa ideana oli tehdä uusi ja uljas keskiverto-Helsinki. Kuinka ihqun suomalaista, katsokaapa vaikka täältä. Varsin hyvä saavutus medelvirtasilta, kun alueella äänestetyistä ehdokkaista 19 ensimmäistä ovat yllätypyllätys juurikin ne, jotka menivät Helsingistä eduskuntaan. Ja kuten tunnettua, poliisi vahvistaa säännön. Huomaatte tämän scrollaamalla listaa alaspäin. Kukaan ei pidä paskalakeista, paitsi ne itse.

Vihreät rulaavat 2007 alueella, joka ulottuu Siltasaaresta Alppilaan, Linjojen yli aina Viikkiin ja Käpylään sekä Vanhankaupunginlahden yli Herttoniemen rantaan. Metastaasina mainitaan vielä puolet Malminkartanosta. Tästä kehityksestä täytyy olla vain iloinen. Seuraavaksi pitäisi paaluttaa luomu&reilu-puolue Ogeliin ja Veräjänmäelle, sekä mahdollisesti Laajasalon porvarialueille. Siksi hymyilen maireasti ainakin viikon.

Vaalien jälkeinen tristesse onkin enemmän ystäväni Wikin harteilla (yritän lievittää taakkaa, kerro vain miten), minä sain töitä puoleksi vuodeksi. Ainakin siltä se näyttää, vielä pitäisi läpäistä Puolustusvoimien [sic] turvallisuusselvitys. Sattuman kauppaa tämäkin. Wikille iso käsi kaikesta, sinun pitäisi olla itse eduskunnassa jonain päivänä. Todellinen työn sankari tammenlehvillä ja platinakäädyillä.

2007-03-10T03:11:00.001-08:00

Lähiöiden sankarit

Pohkeisiin sattuu. Ja nyt ei ole kyseessä Rambon kanssa harjoitetusta kumipallon lätkimisestä - kutsutaan myös squashiksi - vaan ankarasta vaalilappuseten luukuttamisesta. Kaupungin ns. "alemmalle yleisölle" (Seppo Heikinheimo) kuuluvat alueet tulevat tutuiksi, kun ravaa portaita ylösalasympäri.

Alempi yleisö, siis opiskelijat, työttömät ja syrjäytyneet turhakkeet, on emansipatorisen politiikkamme ytimessä. Ainakin yleisöä lähestyttäessä. Ilmastojengi ja luonto-osaston sienestäjät äänestävät joka tapauksessa vihreitä.

Opiskelijoille pitäisi saada lisää fyrkkaa elämiseen, muille fyrkan lisäksi elämä. Tuon takana piilee myös se suuri ongelma, jonka ratkaisemiseen vaalien alla on niin vähän keinoja. Yksi keino voisi olla ehdokkaiden selkeämpi profiloituminen. Vihreitähän voisi äänestää ihan äly- tai tunneperäisesti kuka tahansa Risto E.J. Penttilästä Kurkimäen ostarin Raneen, mutta on vaikea puhutella kaikkia yhtäaikaa yhden kuukauden aikana. Aktiiveille on päivänselvää, kuka listasta on se "demariäänien napsija" tai "nuorten suosikki", mutta peruspera ja -raija menee koppiin mutupohjalta. Siis, jos menee ollenkaan.

Miten juuri vihreät voisivat herätellä "nukkuvien puoluetta"? Kannattaako se? Haluaako kivasti pikkuporvarillinen kaupunkisivistyneistöehdokaskavalkaadi samaan laariin protestiääniä - onko toisten ääni arvokkaampi kuin toisten? Herätellä voi, mutta sen pitäisi tapahtua jo kunnallisvaalien yhteydessä. Kaupunginosa- ja korttelitasolle menevät ehdotukset ovat yksi tapa aktivoida asuinalueiden kautta ihmisiä mukaan. Tämä tosin onnistuu vain silloin, jos ajatukset ovat tarpeeksi vallitsevaa olotilaa haastavia - ei riitä, että betonikolossin juureen mennään selittämään, että tämä näyttää paskalta ja pihalle tarvitaan peruskorjauspaketin yhteydessä lisää puita. Siihen pystyy demarikin.

Ehdokkaiden selkeä profiloituminen omalle asuinalueelleen, jopa avoimen härski kotiinpäinveto kotikontunsa puolesta, tekisi yleisesti enemmän hyvää kuin vahinkoa. Virkamiestyönä kontrolloitu kokonaispaketti-Helsinki on helsinkiläiselle oikeasti aika karsea luomus ja kaukana mistään "urbaanista" tai "toimivasta". En tiedä, miten muualta tulevat sen kokevat. Gösta Sundqvistilla oli jotenkin mua koskettava lähestymistapansa Helsinkiin ja hetkellisen kauneuden harhaan. Se on myös tosiasiallisesti todella kaukana Helsingin Vihreiden ehdokkaiden yleiskirjosta tai taustasta. Perusperan ääni jää saamatta, Ryppy-Raija ei lähde pikkuflänässä koppiin äänestämään.

Olen hiukan tuuminut kaupunkipolitiikan yhteyttä perustuloon. Onko Helsinki yksi demarifetissi, jossa kaikki - nukkumalähiöt, sosiaali- viinapolitiikka, työ - on saman yhtenäisajattelun eri heijastumaa, jonka juuret ovat jossain 50-luvun lopulla? Onko byrokratiaa riisuvassa perustulossa itsessään sellainen voima, että sen toteutuessa Suomessa siirrytään lopullisesti pois hyvinvointi-Suomen ensimmäisestä versiosta, mentaalisestikin? Voisiko tänne jäädä asumaankin isona?

Jos demarit häviävät nyt kaksi kertaa putkeen eduskuntavaaleissa ja keskusta jatkaa ikuisena selvityjänä, niin jotain myönteistä voi perustulonkin suhteen tapahtua. Uskon tähän toteutusmalliin enemmän kuin demareiden sisäiseen renessanssiin ja Kalevi-Sorsa-Säätiön mielenmuutokseen.

Lopuksi: tukotimme kaikkien rauhanpuolustajien ystävän vaalimainoksia Vallilaan. HAKA:n talon summereita paineli meidän kanssa suunnilleen saman ikäinen Irakin kurdi, syli täynnä pizzamainoksia. Emme ehtineet edes esittäytyä toisillemme, kaveri katsoi kädessäni olevaa flaikkupinoa ja sanoi noin seuraavasti:
"Sinä olla Suomesta? Paljon maksa sinulle? Minä saa 40 € kun jakaa 1000 kappaletta - sinä saa varmasti 100 euro." Selitin toiminnan olevan poliittista luonteeltaan ja olevani ilmaiseksi töissä. Perusfaktat olivat kuitenkin kunnossa. Ansaitsin tätäkin tekstiä kirjoittaessani n. 15 € ja lähden ALKOn viinihyllyn kautta himaan turruttamaan pahaa mieltä laatuviinillä N-Y-T.

2006-12-02T09:47:00.000-08:00

Filet de renne en filo - Sauce aux airelles rouges

Tuotahan ei ymmärrä juuri kukaan HYYn vuosijuhlien paikallaolijoista, mutta se ei olekaan se juttu. Ihme lafkasta on tosiaan kyse. Heti kun aloitin työt muualla, niin irtiotto ei tunnu mitenkään hankalalta - samaa toistelevat monet opiskelijapoliittiset toimijat, joiden taustaryhmillä on jotain annettavaa Kaivopiha-korttelin ulkopuolella. Esimerkiksi käy vaikka yliopisto, tuo paikka vain tuntuu sijaitsevan valovuoden päässä Uudelta ylioppilastalolta.

Olen nyt miettinyt pitkään, mitä porukkaa näihin kuvioihin ajautuu. Yritän typologisoida hiukan, lähinnä selvennykseksi itselleni:

lande: muualta tänne opiskelemaan tullut. Valtava sosialisoitumisen tarve, kanavoituu osakuntiin ja ainejärjestöihin
spede: täälläpäin pitkään asunut, mutta jostain syystä kavereita on aiemmin ollut vähän
ressukka: kaikille ensimmäisen 20 sek. aikana selviävin syin kavereiden puutteesta kärsivä, mutta puutetta asiapainotteisella toiminnalla korvaava
ok-tyyppi: järjellinen ja mukava luonnollinen henkilö, joka kuitenkin edellämainittujen vaikutuksesta toimii useimmiten älyttömän epärehellisesti
skarppi: (mun ja mun kavereiden lisäksi) ne, joiden kanssa voi käydä keskustelua eri asioiden sisällöstä ilman Camelopardalis- ja ½-hehtaarin-metsä-sähläystä

Don't feel like dancing with most of these abovementioned wankers. HyVin toiminta on onneksi ollut niin asiapitoista, kuivaa ja suurimmalle osalle ulkopuolisista mielenkiinnottomalta vaikuttavaa, että meille on ajautunut - halumattaankin - eliitiksi tulkittavissa oleva kuppikunta, jota aidot ylioppilaskunta-aktiivit voivat keppanapullon ääressä haukkua: "Ne puoluekirjasiat!".

Oma ja puoluekirjasikaystävieni kärsivällisyys loppui joskus alkusyksystä. On vaikea sanoa, mikä oli viimeinen niitti. Ehkä ylemmän konsernijohdon yleinen mauttomuus (ei noilla palkoilla mitään huippukamaa voi vaatiakaan, vai miten se meni) tai sitten se, että HYYn kuviossa mukana oleminen tarkoitti lähinnä yhden pikkuvelisyndroomasta kärsivän järjestön taistelua taloudellisen itse- ja muidenmääräämisvaltansa vakiinnuttamiseksi. Perspektiivini oli vuosi sitten vielä niin kapea, että en olisi uskaltanut tehdä sellaisia tulkintoja kuin tänä syksynä HYYn tilasta. Vanhemmilta voi kuitenkin oppia, kiitän pitkään HyVin toiminnassa mukana olleiden huomioita 1990- ja 2000-luvun HYY-politiikan suhdanteista.

Koulutusaspekti on kuitenkin tärkein, tästä kaikesta oppii mielettömän paljon. Ylioppilaskuntaan ei myöskään - onneksi - tarvitse sitoutua yhtään sen enempää kuin itse haluaa. Tällä hetkellä siihen sitoutuminen olisi HyViltäkin sulaa hulluutta, kun sen itsemääritelmä ja kova ydin tassuttelee soihdut kädessä kotini ohi ensi keskiviikkona. Voimme ehkä yrittää seurata sivusta, hiljaa ja vaivihkaa. Olo on kuin Muumipeikolla, joka katsoo merellä pauhaavaa myrskyä ja miettii, että loppuuko se koskaan. Näyttäen aivan järjettömän surulliselta.

Luulen silti Tove Janssonin tahtoneen Muumipeikon lookilla välitettävän jotain muuta kuin surua, Muumihan on loppupeleissä vain hirvittävän hämmästynyt maailmanmenosta Muumilaakson ulkopuolella. Ehkä HyVikin on tänään sellainen järjestö, että sillä on hyvin vähän kykyä ymmärtää meille käsittämättömältä näyttäviä asioita tai puheenparsia. Itse olen aivan ulalla, kun haluna on vaikkapa jakaa "Vuoden homonaama"-palkinto valiokuntagaalassa, kun siihen Setaan liittyminen kannatusjäsenenä on aivan mahdotonta. Tuossa voisi olla sellainen viimeinen naula arkkuun kiinnostukseni suhteen. Tästä edespäin edustajistoryhmän puhiksena tiiviimmin mukana, mutta toistaiseksi vain fyysisesti läsnä. Ajatuksille on niin vähän tilaa.

2006-11-21T09:42:00.000-08:00

Haudankaivaja arkistossa

Tässä on taas ehtinyt tapahtua niin kauheasti kaikenlaista. Edellisen proosakehitelmän jälkeen HYY iski kätensä tarjolla olleeseen suklaamousseen SYL:n liittokokouksen yhteydessä. Erityisesti osakunnat nuolevat näppejään vielä pitkään, nam!

Aloitin työt Kansallisarkiston sotavangit-projektissa maanantaina. Tutkimussihteeri latasi kouraan kasan saksankielistä Kriegsgefangene-juridiikkaa ja erilaisia hallinnollis-organisatorisia kuvioita Wehrmachtin Stalag-järjestelyistä (vulnus bombardarium capitis). Tämän jälkeen haettiin Valpo I:n kirjediaariston asiakirjoja v:lta 1940 seitsemän mappia hyllyyn selattavaksi ja seulottavaksi. Varsin haastavaa puuhaa siis, näin kylmiltään ja ilman venyttelyä. Otan kaiken vastaan luottamuksen osoituksena - työni ohjaaja ja lähin esihenkilö käy kaksi kertaa päivässä katsomassa, jos vielä vaikka hengittäisin. Deadlinea ei tosin ole, ajattelun vapaus on suuri. Tosin on vaikea ymmärtää näin kahden päivän tutustumisella, mikä on uutta tietoa fiksumpieni käytettäväksi ja mikä ei. Ja kun 1940 loppuu, niin vuosia riittää neljä eteenpäin. Tarkoittanee enemmän kuin neljä arkistometriä - ouh!

Puhdas lähdefetisistinen empiria antaa kuitenkin tyydytystä kaltaiselleni perverssille. Ja mikä parasta, tässähän pääsee tutkimaan salapoliisin työllä sitä, mitä salapoliisit itse ovat tehneet!
Taas yksi lapsuuden unelma täytettynä, rasti ruutuun (x). Samalla tajusin poliittisen poliisin henkilömappeja selatessani, että monet ystävistäni ovat n. 99%:n varmuudella mapitettuina tälläkin hetkellä - yksi heistä soitti juuri, kysellen HYY-asioista. Poliisi suosii nyt vihreää, jos vielä 60 vuotta sitten punainen oli "the real thing". Supo:n arkistoissa on toki 25 vuoden salassapitovelvollisuus - henkilökohtaiset tiedot ovat toki elävien henkilöiden kohdalta ulkopuolisten saavuttamattomissa.

Joka tapauksessa vihreän toiminnan historiaa voisi tarkkailla paremman puutteessa Supon Koijärvi-mapeista. Hämmästyn, jos niitä ei ole. Pässejähän ne olivat, jos eivät tajunneet ovella kolkuttelevan ydinvoimakritiikin olevan valtion etujen vastaista ja järjestäytyneen rikollisuuden muotoja noudattelevaa... 1990-luvun alun Greenpeace-seurantaa saa vielä odottaa nähtäväksi, mutta aion olla ensimmäisenä paikalla, kun hetki lyö. Tutkimuskenttää vavisuttava ja valtionpalkinnot putsaava monografiani "kansalaisyhteiskunnan isästä" tulee siis ulos joskus 2020:n tienoilla. Ennakkotilauksia ja -maksuja otan luonnollisesti vastaan jo nyt. Vapise Kauko Nieminen!

2006-11-12T02:42:00.000-08:00

Maalaispoikien miesfantasiat

on otsikoksi ironinen. Käytän sitä silti, kun ihmiset tuntuvat olevan niin persoja piilomerkityksille ja olen lukenut Klaus Theweleitini riittävän hyvin kiusatakseni tyhmempiäni.

Torstai-iltana klo 18:00 Vanhan Ylioppilastalon valkoiseen saliin oli kutsuttu kattava otos pääkaupunkimme yliopiston opiskelijapoliittisesta spektristä. HYYn vuotuiseen juhlajumalanpalvelukseen Herran sanaa olivat saapuneen kuulemaan niin uskovaiset ja jumalaa pelkäävät kuin epäileväisetkin. Maallisen papiston kirkkoviinin oli tosin korvannut Belgiasta tuotu Hampus-pilsneri ja alttaritaulun virkaa toimittivat lähinnä salin puolella orvosti roikkuneet kuvat Kaivopihan Luojasta (SAFA). Kenttärovasti toivotti tyypilliseen tapaansa kaikki tervetulleiksi asettuen itse pöydän taakse kappalaisen viereen, pikku apureiden seuratessa kiltisti sivussa. Kirkonpenkeille asettuivat niin mäkitupalaiset, kylähullut ja trubaduuri kuin kylän pienen tehtaan palavasilmäinen sorvaajakin. Tilanne muistutti kaikessa lämpimyydessään Helvetistä tulleen Coca-cola-pukin vastaanottoa tavaratalon joulukuusen alla: pidä turpasi kiinni ja istu polvelle, niin saat avata firman lahjoja tonttujen kanssa.

Itse toimitus oli nopea ja vastasi kulultaan preussilaista kenttäjumalanpalvelusta. Kenttärovasti jakoi taivaallisen ilmoituksen kirjallisena, pidempiä saarnoja oli turha odottaa. Protestanteille aikakin on rahaa ja kaikki tiesivät mistä oli kyse. Mistäkö? No, oli tapahtunut niinä päivinä, että kuormastossa mukana kulkeneet rengit ja piiat, alikorpraalit ja vuokrattavat naiset olivat olleet tavallista tuhmempia. Hyh-hyh ja soo-soo. Esimerkiksi piispan kengille oli kuulemma roiskutettu sadonkorjuujuhlassa rapaa, jota kukaan palkollisista ei ollut käynyt heti nuolemassa pois. Piiskaa oli kuulemma vilauteltu pitkin syksyä, mutta pikku pyllyä ei vain oltu paljastettu. Lasten annettiin kyllä ymmärtää, että antautuminen isälliseen taputteluun olisi voinut muuttaa tilannetta, mutta päät tuntuivat olevan umpiluuta ja suusta tulevan puutaheinää. Niin, ja täytyy nyt jeesuksenkristuksen totena mainita, että pyhien yhteyteen ei haluttu ketään aktiivisesti työväentalolla käyvää.

Pappisseminaariin päätettiin nimittäin ottaa tänä vuonna vain niitä, jotka osaavat virsikirjan jo valmiiksi ulkoa. Väärinlaulamisen riski väheni merkittävästi, vaikka kuoron ääniala kapenikin. Sinänsä on kyllä ihan jänskää, että ensi vuoden yhdeksästä baritonista neljä on naisia. Kukaan ei ole tosin selittänyt miten se on mahdollista, näin vain on. Luoja siunaa monomaanikkojaan - ihmeiden aika ei ole ohi. Halelu-Jáh! Preist Jahwe! Enkä mitenkään suostu uskomaan, etteikö HYY olisi lähempänä taivasta kuin DDR:aa.

Vanhalla soi Popeda. Kenttärovasti ja turpeahuulinen kappalainen huuhtelivat Hampuksen tuulensuojaan Pate Mustajärven tulkitessa "Delilahia".
- Tulkitsenko nyt niin, että me olemme voittaneet?
- Kyllä. Meidän hölmöt eivät ikinä tajua, että niitä vietiin kuin Ilomantsin ukon mätää kukkoa.

Samanaikaisesti altalouhitun Perunatorin toisella puolella sorvaaja kirota pärskäytti: "Nyt, perkele, porvarit tempun teki! Kyllä s'on niin'ttä punaisen viivan veän ensi kerralla."
"Vaikene", sihahti piikatyttö silminnähden hermostuneena tilanteesta. Ilta kylmeni, ihmisten askeleet kaikuivat talon seinästä ja Osuuskaupan palkituista valomainoksista. Jostain alakäytävän suunnalta kuului vain kylähullun nauru, joka sekottui välillä käsittämättömään mölinään: "Oppositioon, lal-lal-lal, äiti mä haluun maitoo - lalala-positioon..." He katsoivat toisiaan silmiin ja sitoivat huivit tiukemmin kaulaansa. He tiesivät, että aika oli tullut - aika tehdä historiaa. Murrosten vaihe. "Coole kids trägen Palituch", huikkasi joku pimeästä. "Joo, seurakuntavaaleissa tavataan!"

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon seurakuntavaalit toimitetaan seurakunnissa 12. ja 13. marraskuuta 2006. Käytä sydäntä, se tekee hyvää.

2006-11-08T09:06:00.001-08:00

Laivalla täytyy olla kapteeni!

Sunnuntaina vieraaksi saapuu ystäviä Berlinistä. Mikäpä sen hauskempaa. Hoviarkkitehtini oli tosin huolestunut heidän hyvinvoinnistaan. Matka suoritetaan näet Tallinnan kautta, ja ei, en tarkoita nyt alkoholikulutuspiikkiä - se hipoo Pyhän Pietarin persettä muutenkin - vaan lahden eteläpuolisten lajitovereidemme ahtaita asenteita vaihtoehtoiseen ulkonäköön sekä seksuaaliyhteisöllisyyden ja -elämän eri muotoihin. Tästä selvittyään ystäväni purjehtivat toivottavasti valkoisella laivalla auvoisaan tasa-arvon ja the-thing-called-hyvä-meisseli-maan kotisatamaan - Soumeen.

Soumi on maa, jossa esimerkiksi purjehdussäännöstöä tulkitaan kaikenkattavalla termillä, eli rehellisesti. Kaikenlainen ekstrovertti rantaruotsalainen vagabondit jalassa hipsuttelu a lá Per-Olof Pettersson ei kerta kaikkiaan sovi, kun Keket panevat haisemaan iltamyöhäisellä. Ja hop, kuten väärinkäsityksissä yleensäkin, riitatilanteissa kyseessä ovatkin kulttuurierot. I smell Samuel Huntington at the back.

Asioista ei esimerkiksi tule neuvotella. Baarimikkoa kannattaa pikemminkin yrittää ladata turpaan. Ihan vain senkin takia, että hän on ainoana paikallaolijoista selvin päin. Sen jälkeen kerrotaan muiden olevan yliopp... eiku laivalla vain töissä. Kuten varmaan huomaatte, olen myös sittemmin oppinut käyttämään "link"-toimintoa. Hurra! Rautaisella itsekurilla pidän itseni vain vaivoin linkittämästä seuraavia avainsanoja: moukat, piika, lakeija, buttfucked.

Sunnuntai-illasta lähtien Soumen satamakaupungin hinaaja- ja ahtaajakuppilat tulevat siis tutummaksi. Elämänkumppanini (jolla on accident-of-birth-tyyppinen porttari näistä useimpaan) huolestuu luonnollisesti meiningistä. "Ei hätää", sanon. Minulla on nimittäin vastaus valmiina vaikeisiin tilanteisiin, olinhan sentään aikaani seuraavana humoristina Borat-leffassa: "I have to warn you. If you check me, I ate 15 cinnamon buns yesterday and now my anus is open like a cat's mouth."

Laitan nyt vielä pari kuumaa matruusitermiä omalta paatiltamme:

Oma pää puhtaana
Pari piirua ihan minne vaan, kaikki tiet vievät Kaivopihalle
Pelataan iha vaa omaa ruutuu
Elämä on laiffii
Tahtotila

Mistä näitä perttejä oikein sikiää? Miksi maailma on niin paha? Onko tämä huomattu muuallakin ja siksi yliopistojen sisäänottomäärää karsitaan? Aargh! Toivottavasti tyhmyys ei tartu samalla lailla kuin nämä viruspöpöt, jotka pakottavat minut vuoteenomaksi.

2006-10-17T08:04:00.000-07:00

Historiapolitiikan kehitysmaa

Viimeinen sotaveteraani kuoli tänä aamuna. Tai näin se on ainakin ymmärrettävä. Niin moni kollegoistani - yhteiskunnallisen hahmotusspektrin eri värisävyt edustettuina - on tolkuttanut Suomen sotahistorian olevan akateemisessa mielessä "kirjoittamaton", s.o. keskeiset kirjat ovat lähinnä evp-everstien OTO-työnä tehtyjä kansallisen itsetunnon ja -hahmotuskyvyn osasia, palasia sankaritarustossa. Samat kollegat eivät ole kuitenkaan tarkkanäköisyydestään huolimatta päässeet siihen vaiheeseen, että käyttäisivät mainiota maailmansotatuntemustaan (ylivoimaisesti parhaat museokäynnit olen tehnyt Kronoksen kundien kanssa) täydentääkseen tutkimusaukkoa. Perustelukin on univormun tapaan yhteneväinen: "täytyyhän nyt odottaa siihen asti, kunnes sotaveteraanien sukupolvi pääsee kunnialla hautaan".

Omat isoisäni ovat kasvaneet koiranputkea jo parikymmentä vuotta. Toinen sai Uhtualla 1942 konepistoolin sarjan vasempaan olkavarteensa ja makasi potilastietojen mukaan joukkosidontapaikalla viisi päivää haavakuumeessa. Ajan lääketiede ei tuntenut ydinnauloja, vaan käsi kipsattiin aikavälillä 03/42-06/44 seitsemäntoista kertaa (sic), väärin luutunut käsi murrettiin aina uudelleen. Samalla taisi murtua myös koko mies, niin häiriintyneeltä loppuelämä vaikuttaa jälkipolven sitä tulkitessa. Pitäisi melkein kirjoittaa kirja kaverista. Äidin isä ei rintamasta juurikaan perustanut, sai onneksi vartioida Presidentinlinnaa Huhtiniemen sijaan. Hänen veljensä ei ensimmäisinä vuosina (kolmen) sodan jälkeen juuri puhunut - eikä vieläkään hirveästi, mutta kondis on hyvä 85-vuotiaaksi. Ehkä en päässyt tarpeeksi osalliseksi papan polvella kerrotuista jutuista, en tiedä, mutta nyt olen jo entinen reserviläinen.

Huhtiniemestä löytyi siis tänään aamulla 11 vainajan joukkohauta. Tätä olen odottanut, - big up ojankaivajat, tänään me olemme teidän aputieteilijöitänne. Otaksuttavasti kyse ei ole mistään viikinkien historian alkuhämärässä uhraamista savolaispojista, vaan jatkosodan vuoden 1944 kaaoksessa suomalaisen kenttäoikeuden (tai siis -oikeudettomuuden) teloittamista suomalaisista miehistä, jotka syystä tai toisesta eivät halunneet enää ottaa osaa taisteluihin. Kyse ei ole ollut siitä, etteikö tästä olisi tiedetty. Niin paikkakunnalla kuin Helsingissäkin. Kyse ei myöskään ole siitä, etteikö sotaveteraaneja enää kunnioitettaisi Suomessa. Uskoisin meiltä löytyvän omat Yasukuni-palatsimme, varsinkin mielen arkkitehtuurissa.

Kulttuurirahasto näyttää kuitenkin olleen pidäkkeistä riittävän vapaa ja valistunut taho kansakunnan paskatunkion kääntämiseen, ja jos ei nyt aivan talikolla, niin sofistikoituneen arkeologin pensselein ja sudein. Kaikki eivät näet sulata neotradionalistisella 90-luvulla nostatettuja sotafetisismejä ja ehrnrooth-kultteja, joiden sama perusargumentti toistuu joka paikassa: 68-sukupolvi ei muka kunnioittanut isiensä tekoja. Samaa puppua kuin "toiset vaaran vuodet", marginaalilla yritään selittää yleistä. Kyse on enemmänkin eläköityvien miesten vaihdevuosista. Mitään suurta laivan keikuntaa tuo ei ole ikinä aiheuttanut, demarit ja AY-väen perusposse on kuitenkin aina ollut kunnon patriootteja täynnä.

Moni on esittänyt Huhtiniemen kaivausten yhteydessä närkästyksensä "vanhojen kaivelemisesta". Suomi-kuvan yhtenäisyyden vaalijoiden kunniaksi on sanottava, että nuoriso seuraa lampaan tavoin mukana. Intin käyminenhän on "joku perusoikeus", jonka yli 80% suomalaisista nuorista miehistä lunastaa. Liikunnalliset tasoryhmät ovat nyky-SA:ssa tärkeä varusmiesdemokratian muoto, isin pikku sohvaperunatkin saavat kantaa kortensa kekoon tulevaa Horneteilla saavutettavaa 45 minuutin ilmaherruutta varten. Silloin pitää olla särmänä ja sipsipussin tulee sujahtaa nopeasti piiloon.

Kulttuurirahasto (eikä suinkaan mikään Sitra) rahoittaa tapahtumien mosaiikin kokoamista, mutta voisiko joku vastuullinen eurooppalainen maa lohkaista edes 0,07% budjetistaan suomalaisten itseymmärrysprojektiin? Pitääkö asioista vaieta konsensuksen hyväksi? Mikä se konsensus oikein on? Kuka siitä hyötyy? Ensinnäkin murhatapaukset tulee selvittää oikeusvaltiolähtökohdasta käsin - die Mördern sind unter uns - ja samalla taas jälleen huomauttaa kaikille kyseisen kansallisvaltion sisällä asuville suomalaisuuden olevan käsitteenä, jos ei aivan turha, niin ainakin monimuotoinen ja alituisesti muuttuva. Ennen kaikkea se on tietoisesti luotu konsepti. Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa, absoluuttiset historiaan pohjautuvat Suomi-kiiltokuvat tulisi jättää kaikessa häilyväisyydessään perussuomalaisten ja kokkareiden äänestäjäkunnan päiväuniin.

Historiapoliittinen keskustelu on Pohjoismaissa aivan marginaalissa - kysyä voi vain miksi? Onko hyvinvointivaltioon syntyminen niin kiva juttu ja aukoton prosessi, ettei sitä kannata sotkea mihinkään muinaisuuksiin? Tuomo Martikaisen nuorison äänestyskäyttäytymistä koskeneen tutkimuksen - jota en tietenkään ole lukenut - pohjalta voisin mutuilla ikäpolveni edustajien ottavan kaksi toisistaan poikkeavaa suuntaa, joista kummatkin ovat täysin tietoisesti toteutettuja. Osa kaventaa tietoisesti näkemyshorisonttiaan ja viehättyy selkeistä , selittävistä tulkinnoista. Osa tavoittelee holistisempaa, maailmaa syleilevää katsomusta asiaan kuuluvine elämäntapailmiöineen. Tässä ei ole kai mitään uutta, sukupolviajatteluni on samalla jonkinlaista hämärää sitoutumista sykliseen historianäkemykseen. Minua ei myöskään huolestuta se, että tietoisen valinnan osapuolien oikeistopopulismiin(kin) kallellaan oleva puoli olisi jotenkin voitolla tässä tiedostavien titaanien (tai broilerien) taistossa - paskanvitut. Pystyisikö sinun mielestäsi joku KansY:lainen tuottamaan näin korkeatasoista tekstiä? No, sitähän minäkin.

Pelkäänkin aidosti pelin ratkaisijoiden olevankin niitä, jotka eivät jaksa kiinnostua tuon taivaallista yhtään mistään. Heitä on ilmeisen paljon - heistä yksikin riittää vastaamaan yhtätoista viherpiiperoa. Viime viikkoina on tuntunut yhä enemmän siltä, että äly ja vastuu ovat jonkinlaisia elämäntapavalintoja. Vasta tämän elämäntapaintiaanien paarialuokan piirissä alkaa jonkinlainen argumentointiin pohjautuva keskustelu. Voi, kun ei tarvitsi nähdä 1900-lukua uudestaan.

2006-10-11T08:24:00.000-07:00

Miksi Keskusta ei voittanut 1981?

Sellaista, sellaista etc. Neh?

Pieni poika Skorpan - gulds värd, Lotta Svärd - toimitti käsiini poliittisen historian lähteen par excellence syntymävuoteni Suomesta. Merja Rasinmäki (tjsp.) laulaa single-levyn "Johannes, Johannes"-rallissa mm. seuraavasti: "Oi rullaati-rullaa, leipää ja pullaa, yhdessä maiskutellaan". J. Virolaisen miehuullisuutta ja pellonkääntökompetenssia esitellään mehevin sanankääntein, tasa-arvokorttiakin vilautellaan tiskihommien hoituessa kaiken muun ohessa. Sinkun etukannessa on puolipepsodent-hymyään väläyttävä perusugrilainen vinosilmä (sinä, minä, Johanneskin), jossa mitä ilmeisimmin tavoiteltu gimme-back-that-Karelia-tunne assosioituu valitettavasti lähinnä paukkupakkasessa sormensa kiväärin lukkoon sössineeseen kirgiisiin. Ei se m'tn, Mauno Koiviston isot työläisen kädet kiidättivät loppupeleissä lentopallon paremmalle radalle, kuin mihin kyseessä oleva evakko olisi ikinä pystynyt. Tämä näin otaksuntana. Tarjoan kuitenkin mehevät naurut, jos kotiini eksyvät muistavat tuota levyä soitettavaksi pyytää.

Minulle esitettiin verhoiltuja uhkauksia. Hui!

Niin myös edustamalleni järjestölle (taas). Se tarkoittaa vain ja ainoastaan sitä, että syksy saa ja joku jää ilman. Pienet järjestöjyrät, takapirut ja sähköpostikovikset heräävät horroksestaan ja aloittavat sen oikean ja kaikkia maailman ihmisiä hyödyttävän politiikan teon, joka ei ole epäilyttävästi sitoutunutta. Minä taasen olen sitoutunut ainoastaan älylliseen rehellisyyteen. Siinä ei tarvitse olla edes hirvittävän fiksu! Kivaa! Suits me!

Rouva Ledzeppelininhitti tutustutti eilen minua (Consigliore) ja isäntääni (Papa Don) liiton arkin salaisuuksiin. Olin ensimmäistä kertaa pyhieni yhteydessä, joten tunnelma oli juhlallinen. Tämän jälkeen subventoimme osakuntatoimintaa (Pub Lynx), Papa Don kirjoitti uudella Applellaan puolille öin kaikenlaisia mietteitä porvarien ja kommunistien päänmenoksi. Minua yritettiin illalla hätkähdyttää Ledzeppelinhitin ja hänen kätyrinsä toimesta: vuoto oli kuitenkin tapahtunut jo aiemmin päivällä, tieto oli jo hallussani ja huomenna, torstaina, koko maailma saa tietää miksi vihreät saavat kuin saavatkin viisi (5) paikkaa Helsingistä läpi vuoden 2007 eduskuntavaaleissa. Salasanat voisivat olla vaikka: ANKKALINNA ja ARMAHDUS.

No, Kim Hirschovitshan se tietysti on. Benkulta lähti nyt äänet. Samalla huomautan, että tänään pitää tulla enemmän kuin 0+1. Minä vaadin!

2006-09-29T03:04:00.000-07:00

Weber, koulukirjat ja shampanja-kampanja

Tulin juuri luennolta, mikä on sinänsä harvinaista. Seminaarimuotoinen työskentely on ollut suuremmassa osassa viime aikoina. Tämänpäiväinen käväisy oli aamuhetken päähänpisto, ja erittäin hyvä sellainen. Ensinnäkin kysessä oli pieni aikatrippi vuoteen 2002 ja nuoren Skattebyrån ensimmäisiin haparoiviin askeliin yleisen historiateorian poluilla. Toisekseen Tapsa H. tarjosi karahvillisen kirkasta vettä aivoilleni. Taas jälleen kerran.

Emme nyt saaneet kuulla "Euroopan erityistiestä", luennon erityisaiheena oli - yllätys-pyllätys - Max Weber ja laaja katsaus hänen elämäntyöhönsä. Loppuhuipentumana harvinaisen selvä-älyinen sekä opetuksellisesti nappiin osunut (ja arvoasetelmaneutraali) selvennys Weberin ja Marxin yhteiskuntafilosofian eroista. Lisäksi PEuGK:ia (1904-05) koskenut selvennys oli esim. Matti Peltoseen verrattuna toiselta planeetalta - tässä ei saa tietystikään unohtaa sitä, että toiselle kyse on elämäntyöstä. Nauroin hiljaa mielessäni, kun Tapsa puhui Protestantische E:stä "didaktisena katastrofina". Jokainen Hietsun luennoilla käynyt hämmästelee ensimmäisellä kerralla n. ½ luennosta kasvot liitutauluun päin mutisevaa pyöreää hahmoa, joka heiluttelee epämääräisesti käsiään. Loppupeleissä substanssi ratkaisee. Tapsa on maschinenbauhun erikoistunut Pelle Peloton ja minä puolestani hammasratas koneessa, jonka piirustukset pani alulle Matti Viikari. Huomatkaa, että osia voi aina tilata lisää. Mekaanikko pitää kouluttaa.

Olipas ihan vitun nokkelaa.

Puhutaan koulukirjoista. Tammelan koulukirjakokeilu 1970-luvun lopulla on jonkinlainen yleispätevä todiste vasemmistohapatuksen ja "toisten vaaran vuosien" (J. Tarkka) isänmaatamme uhanneesta hepatiittiveren tahrimasta miekasta, jonka jälkivaikutusta nykypäivässä edustavat Halosen-Tuomiojan-linjan (J. Tarkka) ex-maanpetturit. Onneksi Max Jakobsonin ja EVA:n rahoilla pelastettiin Suomi moiselta, olihan koulukirjassa esitelty neuvostokantainen tulkinta Talvisodasta ja opetusministeriömme oli täysin komukoiden käsissä. Noh, käsiini osui hiljattain elämänkumppanin isoäidin kouluaikainen kartasto, Viipurin tyttölyseossa ja otaksuttavasti muuallakin maassa käytetty. Se oli painettu Leipzigissa 1936 ja kuten arvata saattaa, juutalaisia sympataan niin kybällä. Lisäksi mukaan on laitettu hyödyllisiä karttoja saksalaisen kieli- ja kulttuuriperimän levinneisyydestä itäisessä Keski-Euroopassa. Sekin kuului "siihen aikaan". Tämän tosiseikan kautta tulkitsen ehtymättömässä sarkasmissani kaikki suomalaiset natseiksi ja totean vain EU-parlamentin puhemies Borrellille, että "kyllä täällä oltiin ihan hengessä mukana ja tietoisia Euroopan tapahtumista", ei sitä saisi tuolla tavalla unohtaa. Uuni kuumaksi, tämä aika on yhtä älyllisyyden riemuvoittoa.

Weberiläisittäin yhteiskunnan ja sen rakenteiden suhteita tulisi tarkastella eri historiallisissa tilanteissa. Jos tehtyyn tieteeseen piilotetaan poliittinen agenda (tai päinvastoin), niin silloin kyse on usein erittäin arveluttavasta tavasta hakea poliittiselle maailmankatsomukselle hyväksyntää, jota ei muuten katsota saavutettavan. Ja tätä toimintaa nyt on maailma täynnä, on ollut ja tulee olemaan. Siinä ei kai ole mitään hätkähdyttävää. Suomessa jukkatarkka menee vain erittäin hyvin läpi, koska a) jengi on yleisesti ottaen täysiä lampaita ja b) ainoa jollain tavalla yhteiskunnan päällysrakenteeseen - valtioon - distanssia ottava media-aviisi on HBL. Ja höblärin sisällön tunnettuuden ongelmaa minun ei tarvitse tässä avata. Sen sijaan voisi aivan aiheellisesti kysyä, että mikä vika on maassa, jossa omaa suomalaisuuskuvaa kontemploi julkisesti yhden käden sormilla laskettavissa olevat ihmiset? Ei kai ole mikään ihme, että Siltalan väitöskirjatilaisuuteen tuotiin 80-luvulla TV-kamerat, kun nuori tohtori oli mennyt sörkkimään suomalaisen (miehen) minä-kuvaa? Miksi turpaansa aukovat vain historioitsijat, snellmanilaisen valtio-opin ja sosiologien keskittyessä lähinnä tieteensisäiseen neppailuun? Alan ymmärtää Sika-Loka Laitisen skeidanheiton purevuutta koskien "päivystäviä dosentteja", kun Markus Jäntin kolumnin sivulauseessa mainittu valtionvarainministeriön virkamiesten kyseenalainen valtakeskittymä (lue: Sailas) pyörii pääkirjoituksissa vielä syksylläkin. Miksi haikailla minkään aktiivisen ja kantaaottavan kansalaisyhteiskunnan perään, jos sen tulkitsijatkin ovat passiivisia vätyksiä? Nyt lokailen jo itsekin...

Tarvitaan siis muutoksia ;) Mårten aktivoitui kampanja-suunnalla, ja meillä on jo suuria suunnitelmia. Punavuoren nouveaux riche (menix oikein)-porukalle on saatava taottua päähän, että Kokoomuksen äänestäminen on äärimmäisen moukkaa. "Katsokaa nyt sitä Imagen juttua, niin tajuatte." Tämä voisi poikia ja tyttöä laatuääniä vihreille, ehkäpä jopa mansikoita ja shamppua. Ja kuten niin harvoin politiikassa, nyt tämä ei olisi veronmaksajilta pois. Mistä tunnet siis aidon vasemmistolaisen: hänen miesfantasiansa on kiiltäväkenkäisen upseerin sijasta nukkavieru Robin Hood. Ajatus on omani. Joku on vain voinut tulla samaa johtopäätökseen aiemmin.

2006-09-23T02:03:00.000-07:00

Kinski ja minä - Kinski olen minä (flip)

Etsin itseäni aamun HBL:sta, petyin. Sniff snäff, aina ei voi voittaa. Palasin kuitenkin takasivun kautta Berliinin muistikuviin, leffaharrasteluun ja ennenkaikkea Klaus Kinskiin, joka on ehdoton lempisekopääni. Aivan valtavaa, yritän päästä FST:n digilähettimen ääreen nauttimaan "Der Zorn Gottes"-pätkän ja tällä mahdollisesti priorisoin jopa illan Maria G:n Vanhalla. Luin myös Herzogin tulevan totaalisen Montaillou-henkisestä maalaiskylästä Baijerista, ensimmäisten 14:n vuoden virikkeet nykyärsyttimillä mitattuna (puhelin, elokuvat) olivat kateissa ja mies tutustui maailmaan vaeltelemalla pitkiä matkoja Etelä-Saksassa. Vähän niinkuin "Schwabenkinder", joita oli vielä 1900-luvullakin!

Tutkimussuunnitelman palautus olisi maanantaina, kaikki on päässä - ei paperilla. Oi voi, nyt voisi etsiä lentolippuja Berliiniin joulukuun alkuun. Erstmal Bundesarchiv, SAPMO muss höchstwahrscheinlich bis nächster Sommer warten. Harmittaa, kun ei ole tarpeeksi varma saksan kanssa. Joka kerta kun tuottaa jotain kirjallista, niin odottaa siinä olevan vähintäänkin kaksi virhettä.

Ode ei lähtenyt ehdokkaaksi. Työläisstigmojen rippeitäkö, mutta en ole mitenkään pettynyt. Skolaari pysyköön katederillaan. Varmasti kuitenkin haikeaa 1. sukupolven vihreille, mutta mitään pateettista vuodatusta á la SDP ei Kynnys ry.n tiloissa nähty. Olin siis torstaina mukana päättämästä ehdokaslistasta NuHeVin mandaatilla. Samalla hyväksyttiin vaaliohjelma. Mietin, että kuka niitä lukee. Vihreät aktiivit, muut puolueet, lehdistö ja tutkijat. En voisi kuvitellakaan, että vuodesta 1983 vihreitä äänestänyt isäni olisi kiinnostunut mistään ohjelmista - tai, siis varmasti lukee jos minä sen kouraan laitan. Pitää vain olla muutakin substanssia kuin paperiläpyskät. Tekoja, individuaaleja yhteiskuntaradikaaleja avauksia ja älyllistä rehellisyyttä. Pokkaa brassaillakin, jos tuntee olevansa oikeassa. Ja nyt en puhu mistään vallankumousromantiikasta, fingerinheilutuksesta (sitäkin nähtiin!) ja valkohaalareista. Asevelvollisuudesta ei muuten puhuttu ohjelmassa mitään. Tämä on sitä vihreiden "polittista pelisilmää" maassa, jossa yli 80% miespuolisesta väestöstä suorittaa aseellisen palveluksen.

Minä kuuntelen Matti Wuorta. Siitä lähtien, kun hän määritti suomalaisen politiikan yhtenä tähtäimenä olevan "pierunlenseän ansari-ilmaston luomisen." Ja kyllä, käytän koiranputkea kasvavaan ex-sykkiläiseen samaa lähdekriittistä metodia, mitä koulutukseni vaatii. Eihän meillä historioitsijoilla muuta ole. Kuuminta hottia: historiankirjoituksen historia, kuka muodostaa oikeat tulkinnat ja maailmankuvat? Lähestyn tässäkin Lauraa ja hänen akateemisia intohimojaan, humanistina vain eri suunnasta. Sama pieni pyörä pyörii niin Suomessa (ja muinoin DDR:ssä) kuin HYY:ssäkin. Pitäisi uskoa niin pirusti johonkin, jota ei ole pureskellusti määritelty - ottaa kuva annettuna. Kun en taivu uskovaisuuteen, niin silloin joutuu laittamaan paljon energiaa dogmien murtamiseen ja se rassaa päätä. Lopputulos voi olla itselleni sama kuin Kinskin esittämälle Aguirrelle, järkensä menettänyt luonnevikainen blondi pyörittelee apinoita käsissään ponttoonilla keskellä viidakkojokea. Lisätään vielä "spektaakkelin rekuperoimana". Jos näin käy, niin esteettisesti mistään luopumatta vaadin kohtaukselle yhtä hyvän ohjaajan kuin Herzog on! Toivottavasti tämä ei tapahdu Sparressa.

Ajatus: vuosikymmeneltä jäävät koulu- ja muistelohistoriaan seuraavat nimet ja termit: perustulo, arvoneutraali, Makasiinit, Tapio Laakso (sukupolveni I-C. Björklund), internet ja halpalentoyhtiöt. Tuntuu kivalta, että seuraan päivänpolttaviin kysymyksiin liittyvää keskustelua tarkemmin kuin suurin osa ikäisistäni - mutta en liian tarkasti, hengästymättä ja tärkeimmän mielessä pitäen. Aina ei nimittäin ole ollut näin, virtuaalitaputan itseäni olalle.

Juho L. kirjoitti kirkasotsaisten edarilaisten muuttumisesta HYY-vuosien saatossa ylioppilaskuntanorsuiksi. Yritän pitää tuoreen otteen ja lähestymistavan käsiteltäviin asioihin, välttäen visioprosessi- ja ulottuvuustaulukkojargonia (ks. HYYH-tiedote, vko 38, SYL). Pyhä lupaus, voin kaivaa sen nyt tarvittaessa täältä esiin.